Hyvää Joulua.

Niin ne vain kuluivat viimeisetkin päivät ja yöt Bangladeshissa. Loma Goalla vilahti ohi ennen kuin ehti edes huomata sen alkaneen ja piti sisällään muun muassa liitovarjoilua, elefanttiratsastusta, rannalla makoilua, nukkumista ja hyvää ruokaa. Täydellinen loma! Nyt olen siis jo onnellisesti Suomessa ja kotimaisemissa. Joulu on jo ihan ovella. Pikkaisen viluttaa kyllä, kun lämpötila laski kertaheitolla sellaiset 55 astetta. Kerrospukeutuminen kunniaan!

Tämä on nyt tällä erää viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitokset niille kaikille, jotka turinointiani ovat jaksaneet lueskella! Melkoinen kokemus oli Bangladesh ja se puoli maapallosta!

Pääkaupungin ihanuuksia!

Viimeisiä päiviä viedään Bangladeshissa. Eilen matkustin Rangpurista Dhakaan ja tänään on kyllä ollut yksi parhaista päivistä tässä maassa! Tapasin muutamia täällä Bangladeshissa työskenteleviä Kylväjän lähettejä ja vietin mukavan iltapäivän heidän seurassaan. Söimme lounasta Nordic Clubilla ja kymmenen viikon kanaa ja riisiä -dieetin jälkeen ceacar-salaattija savulohileipä maistuivat taivaallisilta. Lisäksi oli tosi mielenkiintoista kuulla, muiden suomalaisten kokemuksia tästä maasta. Osa porukasta oli asunut täällä jo yli kaksi vuotta.

Tiesittekö muuten, että suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista on valmistettu Bangladeshissa? Kävimme yhdessä "outlet"-myymälässä, jossa myytiin mm. H&M:lle, Tom Tailorille ja Marks & Spencerille valmistettuja vaatteita. Harmi, että rinkka on nyt jo niin täynnä, ettei sinne paljon mitään lisää voi ostaa. Ostin yhden Tom Tailorin T-paidan hintaan 1,60e. Ei paha.

Mutta huomenna onkin sitten viimeinen päivä Bangla-maassa ja 75 päivää täällä on sitten ohi. Melkoista on ollut kyllä. Aika kultaa usein muistot, eli saapa nähdä, mitä Suomeen päästessä ajattelen Bangladeshista. Tällä hetkellä tunne on se, että kokemus on aivan mahtava, mutta ei tänne nyt mitenkään välttämättä ole pakko palata tulevaisuudessa. Katsotaan nyt sitten, mistä itsensä silti vielä tulevaisuudessa löytää. Ihan ensiksi löhötään kuitenkin Goalla pari viikkoa ja sen jälkeen kiiruusti Suomeen joulunviettoon ja syömään lanttulaatikkoa!

Ensimmäinen adventti

Hyvää adventtia itse kullekin säädylle! Täällä Bangladeshissa adventti on sujunut ainakin minun osaltani rauhallisissa merkeissä. Täksi päiväksi ei ollut mitään ohjelmaa, joten olen laiskotellut täällä guest housessa. Luin aamulla adventin evankeliumin ja lauloin itsekseni Hoosiannan. Nyt olen kuulostellut joululauluja Youtubesta ja voisin ehkä tehdä jopa jotain epätoivoista, että saisin joulutorttuja syödäkseni. Täällä ollessa kaikki simppelitkin Suomi-herkut maistuisi kyllä mainioilta, mutta muutama viikko täytyy vielä odotella.

Eilen olin käymässä Saidpurissa, noin tunnin ajomatkan päässä täältä Rangpurista. Vierailin RDRS:n ylläpitämässä prostituoitujen keskuksessa, joka oli kyllä tosi mielenkiintoinen paikka! Avointen ovien keskus, minne pääasiassa kadulla elävät prostituoidut saavat tulla lepäämään, peseytymään ja laittamaan ruokaa. Lisäksi RDRS:n puolesta paikalla on sairaanhoitaja, joka tekee perustutkimuksia ja antaa tarvittaessa ilmaisia lääkkeitä. Joka päivä on parin tunnin mittainen "peruskoulu", missä opetellaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista ja sen lisäksi viikottain on niin sanottu ryhmäpalaveri, johon naiset kokoontuvat keskustelemaan ongelmista, joita ovat kohdanneet ja yhdessä mietitään, mistä voitaisiin löytää ratkaisuja näihin asioihin. Työntekijät antavat tietoa seksuaaliterveydestä ja HIV:n ehkäisystä. Prostituoitujen naisten lapsille pidetään joka päivä myös esikoulua ja he ovat myös oikeutettuja sairaanhoitajan palveluihin. Harmi, että toiminta on projektiluontoista. Keskuksen toiminta nimittäin loppuu tämän vuoden lopussa. Tuon tyyppisille paikoille olisi kyllä enemmänkin tarvetta täällä.

Mutta hei, viimeinen viikko Bangladeshissa! Perjantaina lähden Dhakaan ja sieltä sitten parin päivän kuluttua Intiaan. Vielä kun vältyttäisiin Finnairin lentoemäntien lakkoilulta, niin loma voisi alkaa...

Hiljaiseloa.

Aiemmissa blogipäivityksissä on ollut aina jotain jännää kerrottavaa, mutta nyt ei tämän viikon päivitykseen taida mitään jännityskertomuksia tulla. Tulimme vajaa viikko sitten Kurigramista takaisin Rangpuriin ja tämä viikko on mennyt pitkälti löhöillessä. Muslimit viettivät yhtä vuoden suurinta uskonnollista juhlaa Eid-ul-Azhaa ja kaikki olivat vapaalla. Me vietimme aikaamme täällä guest housessa lueskellen, tv:tä katsellen ja ihan vähän tuli koulutehtäviäkin tehtyä. Vakaa aikomus on edelleen valmistua maaliskuussa, joten siinä mielessä niitä koulutehtäviä on ihan hyvä väsäilläkin!

Ainoa inhottava asia viime viikon aikana oli keskiviikon Eid-pyhä ja siihen liittyvät traditiot. Muslimien perinteisiin kuuluu, että jokaiseen perheeseen ostetaan rahatilanteesta riippuen lehmä tai vuohi, joka sitten teurastetaan ja syödään. Teurastus liittyy siis jotenkin siihen, että ilmeisesti eläimen henki uhrataan Allahille, tai jotain. En tiedä, miten se kuvio menee, joten älkää ottako puheitani todesta! Noh, se teuratusaika oli tosiaan keskiviikkoaamupäivällä ja kenenpä muunkaan piti sitä sitten ängetä katsomaan kuin minun. Katselin täältä meidän katolta noin puoli tuntia sitä hommaa ja sitten riitti. Aika ällöttävää, mutta ei musta silti vielä kasvissyöjää tullut valitettavasti. Tykkään ihan liikaa kunnon pihvistä, tai ihan vain jauhelihastakin. Onneksi Suomessa teurastamoilla taitaa ainakin lehmien kohdalla olla vähän vähemmän kärsimystä aiheuttavat menetelmät käytössä.

Mutta kaksi viikkoa jäljellä Bangladeshissa! Sen jälkeen starttaa lentokone kohti Intiaa ja Goan hiekkarantoja. Ehkä siellä saan sitten nahkani poltettua, kun täällä ei ole auringolla ollut mitään vaikutusta, vaikken ole edes mitään rasvoja käyttänyt :) .

Seikkailemassa

Selailin tuossa edellisiä tekstejäni ja huomasin yhden, jossa otsikkona oli "Sivistyksen ulkopuolella". Nyt jo melkein hymyilyttää. Täytyy myöntää, että vielä neljä päivää sitten, en tiennyt mitään siitä, mitä on olla todella sivistyksen ulkopuolella. Meille ilmoitettiin lauantaiaamuna yhtäkkiä, että pistäkäähän kampetta kasaan sen verran, että selviätte muutaman päivän reissussa, lähtö puolen tunnin kuluttua. Teimme siis kolmen päivän reissun ja vierailimme todellisessa puskassa. Virallisesti sitä kai kutsutaan char-alueeksi, mutta kun en oikein tiedä, miten char suomennetaan niin kutsun sitä puskaksi. Oikeasti kyse on siis Brahmaputra-joen suistoalueen hiekkasärkistä. Monsuuniaikaan vesi nousee niin korkealle, että suurin osa särkistä ja niillä sijaitsevista taloista peittyy veden alle, mutta tällä hetkellä vesi on matalalla ja hiekkaa muokataan ja siinä viljellään riisiä (yllättäen riisiä!).

Täältä Kurigramista ajelimme aamulla ensin autolla tunnin verran satamaan, josta jatkoimme matkaa paatilla kohti Chilmaria. Brahmaputra on paikoitellen yli 25km leveä joki ja sitä ei ihan hetkessä ylitetäkään. Ensimmäinen paattimatka kesti reilun tunnin ja vastarannalta kävelimme vielä reilun puolituntia ensimmäiseen majapaikkaan. Olen elämäni aikana nukkunut aika hirveissäkin paikoissa ja ankeissa olosuhteissa, mutta tämä vei kyllä voiton kaikista. Olkikatto, peltiseinät ja betonilattia, torakoita ja hiiriä. Voitte uskoa, että montaa tuntia en sen yön aikana nukkunut. Koko saarelta ei yllättäen löytynyt sähköjä ja kännykän signaalikin oli vähän niin ja näin. Noh, sähköttömyyteenhän täällä on jo melkein totuttukin. Valoa saatiin sentään illalla, kun aurinkopaneelilla toimivat lamput oli ladattu päivän aikana täyteen. Minun huoneen lampussa ei tosin ollut katkaisijaa ollenkaan, joten se oli päällä koko yön, mikä oli silti ehkä ihan hyväkin. Sain aina välillä tarkastaa, ettei torakka kiipeile hyttysverkkoa pitkin aikomuksena hyökätä sänkyyni.

Hyvin nukutun yön jälkeen olikin sitten mukava startata uuteen päivään. Kiersimme kävellen ympäri saarta pieniä hiekkapolkuja pitkin ja vierailimme mm. paikallisessa koulussa. Me suomalaiset hikoilimme kuin pienet porsaat, mutta paikalliset ihmiset olivat ihmeissään, kun kysyimme, eikö heillä ole kuuma. Nyt on täällä kuulemma syksy ja talvi tekee tuloaan, joten ilmat ovat viilenneet. Kumma juttu vain, että meistä yksikään ei ole moista huomannut. Iltapäivällä jätimme taaksemme Chilmarin ja kyseisellä saarella asuvat 15 000 ihmistä ja strattasimme paatilla kohti Rowmaria. Tuo parin tunnin paattimatka oli kyllä yksi ikimuistoisimmista. Ajelimme pikkuhiljaa pitkin Brahmaputraa, ympärillä pelkkää vettä, hiekkasärkkiä ja yksittäisiä taloja siellä täällä. Samalla aurinko laski pikkuhiljaa ja lopulta perille päästessämme oli jo täyspimeys ja kirkas tähtitaivas. Sillä hetkellä kävi mielessä, että tällaista tuskin tulen toista kertaa elämässäni kokemaan.

Rowmarin majapaikka oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi nukkumisen kannalta. Ympärillä oli kiviseinät ja hanasta tuli juokseva vesi. Myös vessanpytty löytyi, mutta huuhtelu siinä ei toiminut, joten käyttöaste oli melko vähäinen. Rowmarissa vietetyn yön jälkeen kiertelimme sen alueen paikkoja ja lounaan jälkeen lähdimme paluu matkalle kohti Kurigramia. Edessä oli jälleen paattimatka, joka tällä kertaa kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Illalla perille saapuivat kolme väsynyttä ja haisevaa tyttöä, jotka olivat maailman onnellisimpia saadessaan iltaruuaksi riisin sijasta nuudeleita ja kaiken päälle vielä jälkkäriksi vaniljajäätelöä. Lämpöisen suihkun ja hyvän ruuan jälkeen kyllä nukutti makeasti.

Toivossa on muuten hyvä elää! Haaveilen nyt jo siitä päivästä, kun palaamme takaisin Kotisuomeen. Sauna, pizzaa, maitoa, jäätelöä ja oma sänky ilman ilmastointilaitteen hurinaa. Maailman ihanin elämä!

pyhäpäivän hiljaisuus

Huomasin viime viikolla, että tämä blogikirjoittaminen on mennyt lähinnä ihmisoikeuksista vaahtoamiseksi, mikä ei alunperin ollut ollenkaan perimmäinen tarkoitus. Päätin siis, että seuraavalla kerralla pitää kertoilla jostain vähän kevyemmistä aiheista kuin lapsiavioliitoista ja puutteellisesta terveydenhuollosta. Olemme nyt viettämässä viikonloppua täällä Rangpurissa. Perjantai on täällä maan yleinen vapaapäivä ja huomisaamuna starttaamme taas kohti Kurigramia ja uusia seikkailuja. Paljon sen enempää tekemistä täällä Rangpurissa ei ole, mutta ruoka on aivan taivaallisen ihanaa! Kaikki toiveet täyttyivät eilen illalla, kun saimme pizzaa ja tänään sama linja jatkui tänään, kun lounaaksi oli pastaa ja iltaruualla kaalikääryleitä. Jopa minä, joka inhoan kaaliruokia, tykkäsin niistä kaalikääryleistä. Mahtavaa saada ruokaa, jonka raaka-aineina on käytetty muutakin kuin riisiä ja chiliä! Aslam teki kolme tyttöä tänä viikonloppuna todella onnellisiksi!

Puolivälin virstanpylväs on saavutettu täällä Bangladeshissa. Viisi viikkoa olemista jäljellä ja sen jälkeen lentokoneella starttaaminen kohti Intiaa ja parin viikon lomailua. Viime syksyn vietin Saksassa ja siellä ollessani yritin koko ajan olla ajattelematta sitä, että joskus pitää palata kotiin Suomeen. Täällä ollessani öitä ja päiviä kotiinlähtöön on laskettu alusta asti. Monet ovat kysyneet, tykkäänkö olla täällä Bangladeshissa ja minä vastaan ympäripyöreästi. Tykkään ja en tykkää. En kadu, että lähdin, en missään tapauksessa. Nämä täällä vietetyt viisi viikkoa ovat opettaneet elämästä ja selviytymisestä suunnattomasti. Tämänkaltaiseen maahan saavuttuaan sitä vasta ymmärtää, miten suurin osa maapallon ihmisistä todella elää elämäänsä. Mutta silti, kun joka päivä näkee ympärillään köyhyyttä, kurjuutta, hökkeleitä ja aliravittuja lapsia, miten siitä voisi tykätä? Usein olen miettinyt paikallisia lapsia katsellessani, miten onnellisia he ovatkaan, kun eivät tiedä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla. Sama pätee silti todennäköisesti moniin aikuisiinkin. Melkein puolet bangladeshilaisista on lukutaidottomia ja yleinen piirre ihmisissä on pelko kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan.

Täällä ollessani olen silti oppinut, ettei kaikesta tästä köyhyydestä voida syyttää rikkaiden länsimaiden riistoa. Asioilla on aina kaksi puolta. Monet kehitysyhteistyöjärjestöt tekevät työtä Bangladeshissa, mutta mielestäni halu suureen muutokseen ja kehitykseen pitäisi lähteä maan väestöstä ja päättäjistä. Parinkin paikallisen suusta olen kuullut mielipiteen siitä, että tämän maan poliitikot eivät todella rakasta maataan. He ajavat omia intressejään, eivätkä halua työskennellä maan ja sen väestön parhaaksi. En tiedä sitten, miten totta tuo on, mutta ainakin minun päässäni hälytyskellot alkavat aina soida siinä vaiheessa, kun kohtaan asenteen, joka syyllistää henkilökohtaisesti minua siitä, että länsimaat eivät anna rahaa bangladeshilaisille. Onko vika systeemissä vai asenteissa, ehkä molemmissa.

Mutta niin, alkuperäinen kysymys oli, tykkäänkö olla täällä. Ja vastaus kuuluu edelleen: tykkään ja en tykkää. Kymmenen viikkoa Bangladeshissa on varmasti kokemus, jonka tulen muistamaan loppuelämäni. Käytännön asioissa, liikkumisessa ja asioimisessa on kuitenkin niin paljon asioita, joista en pidä, että tuskinpa tänne ikävä tulee jälkeenpäin. Jos olisin mies, enkä nainen, minua kohdeltaisiin luultavasti toisella tavalla. Ensimmäinen kysymys, jonka kohtaan joka paikassa, on olenko naimisissa. Sen jälkeen kysytään ikää ja sen jälkeen, koska aion mennä naimisiin. Minä vastailen parhaan kykyni mukaan, mutta se, että nainen lähtee ulkomaille ilman miestä, isää tai veljeä on täysin käsittämätöntä täällä. Minua ei myöskään yleensä kätellä missään. Vierailen eri paikoissa ja oppaana olevat RDRS:n työntekijät (miehiä!) kyllä kätellään, mutta hyvin harvoin minua, koska olen nainen. Bangladesh on muslimimaa ja kulttuuri on sen mukainen, mutta joissain asioissa länsimaiseen elämäntyyliin tottuneen on vaikea sopeutua.

sairaalassa

Viime viikolla jo kertoilinkin vähän vierailustani silmäklinikalla, mutta paikallinen julkinen sairaala vei kyllä voiton siitäkin. Ainakin mitä tulee siisteyteen ja sairaalan yleiseen tasoon. Kokemus siitä, etten halua sairastua tässä maassa, vahvistui entisestään. Lalmonirhatin sairaalarakennus itsessään oli iso, komea kivitalo, mutta sisältä aivan järkyttävässä kunnossa, ainakin jos sitä vertaa Suomen sairaaloihin. Paikat oli tosi likaisia ja läheskään kaikkia tarvittavia välineitä ei ollut saatavilla, ei myöskään tarpeeksi ammattitaitoisia lääkäreitä.

Tulimme torstaina iltapäivällä Kurigramiin ja sitä ennen kiersimme vielä tuon Lalmonirhatin sairaalan, tarkoituksena kiittää kaikkia lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat opastaneet meitä viikon aikana. Yksi osasto, jonne menimme, oli kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Peremmälle päästyämme tajusin, että olimme tulleet synnytysosastolle, mutta missään ei näkynyt henkilökuntaa sillä hetkellä. Kiertelimme huoneesta toiseen, kunnes lopulta päädyimme yhteen pieneen potilashuoneeseen ja yhtäkkiä tajusin katselevani käynnissä olevaa synnytystä. Ensireaktiona täytyy myöntää, että tällaista sosiaalialan opiskelijaa hiukan hirvitti. Meitä opastamassa ollut lääkäri kertoi, että lapsi syntyy etuajassa, vasta kahdeksankuukautisena.

Kokemus oli kieltämättä pysäyttävä ja jäin miettimään, miten halpa ihmishenki onkaan maassa, joka on täysin ylikansoitettu. Tämä pieni poikavauva hengitti vielä juuri ja juuri syntyessään, mutta ei itkenyt, eikä muutenkaan osoittanut mitään virkoamisen merkkejä. Paikalla olleet kätilö ja sairaanhoitaja yrittivät vähän taputella lasta, mutta mitään elvytystä ei aloitettu tai muutenkaan tehty mitään toimenpiteitä lapsen hengen pelastamiseksi. Voitte ehkä arvata, että mitään keskoskaappia ei tuolta osastolta löytynyt. Lopulta osastolla leijaileva haju ja kuumuus pakottivat minut lähtemään pois huoneesta ennen muita. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan vierestä, kun vastasyntynyt lapsi kuolee ja ympärilläoleva henkilökunta ei tee mitään. Kaikista pahimmalta tuntui tuon nuoren äidin puolesta. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, miltä hänestä tuntuu. Kuulin myöhemmin, että synnytys oli naisen neljäs ja joka kerta lapsi oli syntynyt etuajassa, eikä selvinnyt elävien kirjoihin.

Viimeisimmän YK:n tutkimuksen mukaan Bangladeshin väkiluku on tällä hetkellä noin 164 miljoonaa. 1000 vastasyntyneestä 41 syntyy kuolleena tai kuolee heti synnytyksen jälkeen ja yli 50% lapsista kuolee alle 5-vuotiaina. Yksi paikallinen työntekijä, jonka kanssa juttelimme asiasta sanoi, että ei kukaan välitä siitä, että lapsi kuolee. Kuolema koskettaa yhtä perhettä, mutta muille, etenkin päättäjille ja viranomaisille se on täysin yhdentekevää. Kyllä tässä maassa riittää väkeä muutenkin tarpeeksi. Who cares?

Myöskään läheskään kaikki aviomiehet eivät välitä vaimoistaan ja lapsistaan niin paljon, että haluaisivat maksaa keisarinleikkauksen tai tasokkaan hoidon yksityisessä sairaalassa. Monet tytöt naitetaan niin nuorina, että heidän elimistönsä ja ruumiinsa ei yksinkertaisesti kykene synnyttämään lasta. Useimmiten syynä on liian ahdas lantio. Lääkäri, jonka kanssa juttelimme tänään, kertoi eräästä potilaastaan, jolle hän oli sanonut suoraan, että tämän elimistö ei kestä enää yhtään raskautta tai keskenmenoa. Mutta tyttö oli tyynesti todennut, että jos hän kuolee niin hänen aviomiehensä voi mennä uudelleen naimisiin.

Niin, mitäpä sitä nyt yhden vaimon perään itkemään...