pyhäpäivän hiljaisuus

Huomasin viime viikolla, että tämä blogikirjoittaminen on mennyt lähinnä ihmisoikeuksista vaahtoamiseksi, mikä ei alunperin ollut ollenkaan perimmäinen tarkoitus. Päätin siis, että seuraavalla kerralla pitää kertoilla jostain vähän kevyemmistä aiheista kuin lapsiavioliitoista ja puutteellisesta terveydenhuollosta. Olemme nyt viettämässä viikonloppua täällä Rangpurissa. Perjantai on täällä maan yleinen vapaapäivä ja huomisaamuna starttaamme taas kohti Kurigramia ja uusia seikkailuja. Paljon sen enempää tekemistä täällä Rangpurissa ei ole, mutta ruoka on aivan taivaallisen ihanaa! Kaikki toiveet täyttyivät eilen illalla, kun saimme pizzaa ja tänään sama linja jatkui tänään, kun lounaaksi oli pastaa ja iltaruualla kaalikääryleitä. Jopa minä, joka inhoan kaaliruokia, tykkäsin niistä kaalikääryleistä. Mahtavaa saada ruokaa, jonka raaka-aineina on käytetty muutakin kuin riisiä ja chiliä! Aslam teki kolme tyttöä tänä viikonloppuna todella onnellisiksi!

Puolivälin virstanpylväs on saavutettu täällä Bangladeshissa. Viisi viikkoa olemista jäljellä ja sen jälkeen lentokoneella starttaaminen kohti Intiaa ja parin viikon lomailua. Viime syksyn vietin Saksassa ja siellä ollessani yritin koko ajan olla ajattelematta sitä, että joskus pitää palata kotiin Suomeen. Täällä ollessani öitä ja päiviä kotiinlähtöön on laskettu alusta asti. Monet ovat kysyneet, tykkäänkö olla täällä Bangladeshissa ja minä vastaan ympäripyöreästi. Tykkään ja en tykkää. En kadu, että lähdin, en missään tapauksessa. Nämä täällä vietetyt viisi viikkoa ovat opettaneet elämästä ja selviytymisestä suunnattomasti. Tämänkaltaiseen maahan saavuttuaan sitä vasta ymmärtää, miten suurin osa maapallon ihmisistä todella elää elämäänsä. Mutta silti, kun joka päivä näkee ympärillään köyhyyttä, kurjuutta, hökkeleitä ja aliravittuja lapsia, miten siitä voisi tykätä? Usein olen miettinyt paikallisia lapsia katsellessani, miten onnellisia he ovatkaan, kun eivät tiedä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla. Sama pätee silti todennäköisesti moniin aikuisiinkin. Melkein puolet bangladeshilaisista on lukutaidottomia ja yleinen piirre ihmisissä on pelko kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan.

Täällä ollessani olen silti oppinut, ettei kaikesta tästä köyhyydestä voida syyttää rikkaiden länsimaiden riistoa. Asioilla on aina kaksi puolta. Monet kehitysyhteistyöjärjestöt tekevät työtä Bangladeshissa, mutta mielestäni halu suureen muutokseen ja kehitykseen pitäisi lähteä maan väestöstä ja päättäjistä. Parinkin paikallisen suusta olen kuullut mielipiteen siitä, että tämän maan poliitikot eivät todella rakasta maataan. He ajavat omia intressejään, eivätkä halua työskennellä maan ja sen väestön parhaaksi. En tiedä sitten, miten totta tuo on, mutta ainakin minun päässäni hälytyskellot alkavat aina soida siinä vaiheessa, kun kohtaan asenteen, joka syyllistää henkilökohtaisesti minua siitä, että länsimaat eivät anna rahaa bangladeshilaisille. Onko vika systeemissä vai asenteissa, ehkä molemmissa.

Mutta niin, alkuperäinen kysymys oli, tykkäänkö olla täällä. Ja vastaus kuuluu edelleen: tykkään ja en tykkää. Kymmenen viikkoa Bangladeshissa on varmasti kokemus, jonka tulen muistamaan loppuelämäni. Käytännön asioissa, liikkumisessa ja asioimisessa on kuitenkin niin paljon asioita, joista en pidä, että tuskinpa tänne ikävä tulee jälkeenpäin. Jos olisin mies, enkä nainen, minua kohdeltaisiin luultavasti toisella tavalla. Ensimmäinen kysymys, jonka kohtaan joka paikassa, on olenko naimisissa. Sen jälkeen kysytään ikää ja sen jälkeen, koska aion mennä naimisiin. Minä vastailen parhaan kykyni mukaan, mutta se, että nainen lähtee ulkomaille ilman miestä, isää tai veljeä on täysin käsittämätöntä täällä. Minua ei myöskään yleensä kätellä missään. Vierailen eri paikoissa ja oppaana olevat RDRS:n työntekijät (miehiä!) kyllä kätellään, mutta hyvin harvoin minua, koska olen nainen. Bangladesh on muslimimaa ja kulttuuri on sen mukainen, mutta joissain asioissa länsimaiseen elämäntyyliin tottuneen on vaikea sopeutua.