sairaalassa

Viime viikolla jo kertoilinkin vähän vierailustani silmäklinikalla, mutta paikallinen julkinen sairaala vei kyllä voiton siitäkin. Ainakin mitä tulee siisteyteen ja sairaalan yleiseen tasoon. Kokemus siitä, etten halua sairastua tässä maassa, vahvistui entisestään. Lalmonirhatin sairaalarakennus itsessään oli iso, komea kivitalo, mutta sisältä aivan järkyttävässä kunnossa, ainakin jos sitä vertaa Suomen sairaaloihin. Paikat oli tosi likaisia ja läheskään kaikkia tarvittavia välineitä ei ollut saatavilla, ei myöskään tarpeeksi ammattitaitoisia lääkäreitä.

Tulimme torstaina iltapäivällä Kurigramiin ja sitä ennen kiersimme vielä tuon Lalmonirhatin sairaalan, tarkoituksena kiittää kaikkia lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat opastaneet meitä viikon aikana. Yksi osasto, jonne menimme, oli kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Peremmälle päästyämme tajusin, että olimme tulleet synnytysosastolle, mutta missään ei näkynyt henkilökuntaa sillä hetkellä. Kiertelimme huoneesta toiseen, kunnes lopulta päädyimme yhteen pieneen potilashuoneeseen ja yhtäkkiä tajusin katselevani käynnissä olevaa synnytystä. Ensireaktiona täytyy myöntää, että tällaista sosiaalialan opiskelijaa hiukan hirvitti. Meitä opastamassa ollut lääkäri kertoi, että lapsi syntyy etuajassa, vasta kahdeksankuukautisena.

Kokemus oli kieltämättä pysäyttävä ja jäin miettimään, miten halpa ihmishenki onkaan maassa, joka on täysin ylikansoitettu. Tämä pieni poikavauva hengitti vielä juuri ja juuri syntyessään, mutta ei itkenyt, eikä muutenkaan osoittanut mitään virkoamisen merkkejä. Paikalla olleet kätilö ja sairaanhoitaja yrittivät vähän taputella lasta, mutta mitään elvytystä ei aloitettu tai muutenkaan tehty mitään toimenpiteitä lapsen hengen pelastamiseksi. Voitte ehkä arvata, että mitään keskoskaappia ei tuolta osastolta löytynyt. Lopulta osastolla leijaileva haju ja kuumuus pakottivat minut lähtemään pois huoneesta ennen muita. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan vierestä, kun vastasyntynyt lapsi kuolee ja ympärilläoleva henkilökunta ei tee mitään. Kaikista pahimmalta tuntui tuon nuoren äidin puolesta. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, miltä hänestä tuntuu. Kuulin myöhemmin, että synnytys oli naisen neljäs ja joka kerta lapsi oli syntynyt etuajassa, eikä selvinnyt elävien kirjoihin.

Viimeisimmän YK:n tutkimuksen mukaan Bangladeshin väkiluku on tällä hetkellä noin 164 miljoonaa. 1000 vastasyntyneestä 41 syntyy kuolleena tai kuolee heti synnytyksen jälkeen ja yli 50% lapsista kuolee alle 5-vuotiaina. Yksi paikallinen työntekijä, jonka kanssa juttelimme asiasta sanoi, että ei kukaan välitä siitä, että lapsi kuolee. Kuolema koskettaa yhtä perhettä, mutta muille, etenkin päättäjille ja viranomaisille se on täysin yhdentekevää. Kyllä tässä maassa riittää väkeä muutenkin tarpeeksi. Who cares?

Myöskään läheskään kaikki aviomiehet eivät välitä vaimoistaan ja lapsistaan niin paljon, että haluaisivat maksaa keisarinleikkauksen tai tasokkaan hoidon yksityisessä sairaalassa. Monet tytöt naitetaan niin nuorina, että heidän elimistönsä ja ruumiinsa ei yksinkertaisesti kykene synnyttämään lasta. Useimmiten syynä on liian ahdas lantio. Lääkäri, jonka kanssa juttelimme tänään, kertoi eräästä potilaastaan, jolle hän oli sanonut suoraan, että tämän elimistö ei kestä enää yhtään raskautta tai keskenmenoa. Mutta tyttö oli tyynesti todennut, että jos hän kuolee niin hänen aviomiehensä voi mennä uudelleen naimisiin.

Niin, mitäpä sitä nyt yhden vaimon perään itkemään...