Keskellä ei mitään asuu miljoonia ihmisiä

Olen nyt ollut viikon verran täällä Rangpurissa ja päässyt sinä aikana kaksi kertaa käymään "kentällä". Muut ajat olen lähinnä istunut yksinäni täällä Guesthousessa omassa huoneessani ja yrittänyt pommittaa ohjaajaani, että tekisimme minulle jonkinlaisen ohjelman ja saisin tekemistä. Viimeksi tapasin ohjajani keskiviikkona ja hänen vastauksensa oli: Tehdään sinulle ohjelma huomenna tai lauantaina! Noh, nyt on perjantai ja täällä on kaikilla vapaapäivä, joten ohjelmani tekeminen jäi nyt huomiseen, eli lauantaille. Toivossa on hyvä elää, joten toivon, että huomisen jälkeen minulla olisi ohjelma olemassa.

Tutustuin toissapäivänä yhteen Kirkon ulkomaanavun työntekijään, joka oli täällä käymässä parin päivän työmatkalla ja tutustui samalla siihen, missä mennään niiden projektien osalta, joita KUA rahoittaa. Kun hän kuuli, että tekemiseni täällä on lähinnä sitä, että istun omassa huoneessani, hän kutsui minut mukaansa tutustumaan RDRS:n Climate change -projektiin. Projekti suunnittelee ja toteuttaa siis muun muassa erilaisia toimenpiteitä, joilla voitaisiin parantaa niiden ihmisten olosuhteita, jotka eniten kärsivät erilaisista luonnonkatastrofeista, joita täällä on lähes vuosittain.

Lähdimme lounaan jälkeen Rangpurista liikkeelle vanhalla jeepillä kohti niitä kyliä, missä toimenpiteitä on tehty. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä kapeammiksi ja huonokuntoisemmiksi muuttuivat ne "tiet", joita pitkin matkasimme. Lopulta tulimme paikkaan, mistä jatkoimme matkaa kävellen. Kävelimme keskellä riisipeltoja pieniä polkuja pitkin ja vierailimme pienissä kylissä noiden peltojen keskellä. Monessa paikkaa Climate change -projektin ansiosta polkuja ja taloja oli nostettu korkeammalle, jotta sitten monsuuniaikaan vesi ei pääsisi tulvimaan kyliin ja ihmiset pystyisivät edelleen kulkemaan paikasta toiseen jäämättä jumiin omiin koteihinsa. Muutamiin taloihin oli myös asennettu aurinkopaneeleja. Yksi aurinkopaneeli riittää kahden talon sähköntarpeeseen. Ja talolla tässä tarkoitan siis suomalaisin silmin katsoen pientä majaa, jossa on hiekkalattia, bambukepeistä kyhätyt seinät ja mahdollisesti hyvällä tuurilla palanen peltiä kattona.

Heti ensimmäisestä kylästä lähtiessämme saimme peräämme saattueen, joka seurasi meitä koko loppupäivän aina siihen saakka, kunnes taas nousimme autoon ja palasimme takaisin Rangpuriin. Perässämme kulki ainakin 50 ihmistä, lapsia ja aikuisia. Sain siis nähdä, miten täysin alkeellisissa olosuhteissa, keskellä monsuuniaikaan tulvivia riisipeltoja, asuu todellisuudessa miljoonia ihmisiä. Moni voi miettiä, mikä pakko niiden ihmisten on asua siellä, mutta vastaus on yksinkertainen, muualla ei ole tilaa, eikä ihmisillä ole rahaa ostaa maata. Bangladeshissa on yli 160 miljoonaa asukasta ja pinta-alaltaan tämä maa on noin kolmasosan Suomesta. Minne tahansa menetkin siis, kaupunkiin tai maaseudulle, kaikkialla on ihmisiä, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia. Kun olimme paluumatkalla kohti autoamme, yksi RDRS:n työntekijöistä kertoi, että me olimme ensimmäiset ulkomaalaiset, jotka koskaan ovat vierailleet noilla alueilla. Tämä tuntuu melko käsittämättömältä ajatellen sitä, että esimerkiksi suuri osa KUA:n rahoista tulee Suomen valtion kehitysyhteistyöhön budjetoidusta rahasta. Mutta nyt me ainakin tiedämme, mitä juuri noilla veroeuroilla oli saatu aikaan!

Matka noihin kyliin oli ehdottomasti silmiä avaava! Tosin kuumuus oli jotain järkyttävää! Täällä on edelleen lämpöasteita päivällä yli 30. Peltojen keskellä kulkiessamme sateenvarjot tulivat tarpeeseen, vaikkei satanutkaan. Yhteen kylään mennessämme jouduimme myös käärimään housunlahkeet ylös, koska vesi oli noussut sen verran korkealle, että vesi oli noussut polulle ja meidän piti kahlata sen kohdan yli, jotta pääsimme eteenpäin. Tällaisella pitkäjalkaisella vesi ulottui suunnilleen polven korkeudelle. Olin myös aina luullut, että palmunlehviä löyhytteleviä palvelijoita on ainoastaan elokuvissa, mutta ei se ihan niin ollutkaan. Jokaisessa kylässä meidät otettiin vastaan kunniavieraina. Meitä varten etsittiin luultavasti koko kylän ainoat tuolit, jotta saimme istua ja pari naista seisoi vieressä ja heilutteli viuhkaa, että sai edes vähän vilvoitusta. Mahdankohan enää tämän syksyn jälkeen sopeutua takaisin Suomeen? :)

Materialismin onni ja autuus!

Olin jo melkein vaipumassa epätoivoon, kunnes yksi käynti kaupungilla pelasti mielenterveyden ja teki tämän matkailijan maailman onnellisimmaksi. Sain oman internet-yhteyden!! JES!! Siinä vaiheessa, kun nettiä ei olekaan käytössä 24/7, tajuaa, miten riippuvaiseksi ihminen voikaan tulla nykytekniikasta. Mutta siis niin, ehdin olla täällä Rangpurissa pari päivää, kunnes meidän majoitusvastaava sai raivattua täydestä kalenteristaan vähän aikaa ja vei minut paikalliseen grameenphonen liikkeeseen. Sain sieltä mukaani oman mokkulan ja bangladeshilaisen puhelinliittymän. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä ompelijalle ja ylihuomiseksi saan oman upean bengalipuvun! Päiväni on nyt pelastettu!

No, mutta ehkä kertoilen jotain muutakin siitä, mitä kaikkea olen lyhyen ajan sisällä nähnyt ja kokenut. Nuo oli vaan ne päällimmäiset asiat, jotka tällä hetkellä on mielessä :)

Ensinnäkin, täällä on kuuma! Lämpötila keikkuu yli kolmessakymmenessä ja koska on monsuuniaika, ilmankosteus on myös korkealla. Tuntuu siis lähinnä siltä kuin olisit saunassa, mistä ei pääse välillä vilvoittelemaan. Tai pääsee silloin kun paikassa, missä on ilmastointi, mutta ei muuten. Onneksi tässä tämänhetkisessä majapaikassa moinen ylellisyys löytyy! Kadulla kulkiessa ihmiset tuijottaa täysin avoimesti ja monet kääntyy vielä katsomaan ohi kuljettuaan. Valkoihoinen ihminen ei täällä ole siis jokapäiväinen juttu, mutta tuo tuijotus nyt on ilmeisesti asia, minkä kanssa on vain opittava elämään varsinkin maaseudulla liikkuessa. Niin ja kun kulkee kadulla on hyvin todennäköistä, että jäät jonkun kulkuvälineen alle. Liikenne on siis aivan katastrofaalista. Joka paikassa on riksoja, mopotakseja, moottoripyöriä, autoja ja jalankulkijoita. En käsitä, miten nämä ihmiset selviää hengissä täällä. Matka Dhakasta Rangpuriin kesti seitsemän tuntia, eikä koko aikana ollut yhtään kokonaista minuuttia, ettei olisi jostain kuulunut tööttäystä. Niin ja matka olisi siis 300km pitkä, eli Suomessa siihen olisi mennyt maksimissaan neljä tuntia, jos ihan sitäkään.

Katukuva on melko miesvaltainen. Miehet on liikenteessä ja naiset kotona. Ehkä siksikin täällä saa tuijotusta osakseen. Myös kaupoissa kaikki myyjät on miehiä. Samoin kaikki työntekijät tässä meidän majoituspaikassa. Se, että tänne pölähtää yhtäkkiä kolme valkoihoista naista ilman yhtään miestä mukanaan, on kyllä tässä bangladeshilaisessa kulttuurissa melko tavatonta. Meidän työskentelyjärjestössä siihen on sentään totuttu varmaankin, kun täällä käy aika usein väkeä Kirkon ulkomaanavusta ja muista skandinaavisista kehitysyhteistyöjärjestöistä.

Mutta nyt taidan lähteä syömään, veikaanpa, että pöydässä olisi vaihteeksi hm.. riisiä! Sitä täällä saa kyllä ihan varmasti syödä tarpeeksensa tämän syksyn aikana!

-Eevis

melua ja uusia tuoksuja

Tänään päästiin nyt sitten perille tänne Dhakaan. Matka oli kieltämättä pitkä ja väsyttävä, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Matkalaukut ei hukkuneet, eikä pahemmin jumitettu passin tarkastuksissa tai muissakaan hässäköissä. Helpottunut olo, mutta silti epätodellista. Tuntuu käsittämättömältä olla yhtäkkiä parin lennon jälkeen toisella puolella maapalloa. Ja täällä on kuuma! Onneksi meidän huoneissa on ilmalämpöpumppu, joka puhaltaa ihanasti kylmää ilmaa!

Huominen vielä ollaan tämän tiedon mukaan täällä pääkaupungin vilskeessä ja perjantaina matkustetaan Rangpuriin. Rangpur on se pääpaikka, jossa tullaan todennäköisesti viettämään suurin osa täällä oltavasta ajasta. Laskin aamulla aikani kuluksi, että yhteensä vietän Bangladeshissa 75 yötä ja sitten lomalle Intiaan pariksi viikoksi ennen Suomeen paluuta. Sain jo Delhin lentokentällä aamulla vähän esimakua siitäkin, millaista on matkustaa yksin tyhmännäköisenä suomalaisena turistina. Noh, harmittomia tapauksia sinänsä, mutta ehkä sitten, kun lomailemaan lähdetään, olen jo viisaampi kaiken suhteen.

Ja ihan kohta nukkumaan! Hyvää yötä Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä!

-Eevis

Lähtölaskenta on käynnissä

No niin, koulua on käyty ahkerasti, muutto on hoidettu, rokotukset, maitohappobakteerit, malaria-kuuri, matkavakuutus, valuutanvaihto, valuuttakurssit, aikaero ja sitä ja tätä ja tuota on nyt tehtynä ja selvitettynä. Vielä olisi silti tehtävääkin jäljellä. Edelleen yritän urakoida koulutehtäviä kasaan ja stressaan nyt jo pakkausta, mutta yritän venyttää sitä stressiä vielä viikonlopun yli.

Olen tämän viikon aikana jutellut parinkin ihmisen kanssa Bangladeshiin lähdöstä ja molemmilta henkilöiltä on tullut kysymys siitä, pelottaako äitiä ja isää päästää lapsi sinne kauas maailmalle. No ihan varmasti niitäkin pelottaa ja luultavasti montaa muutakin läheistä. Kauas on kuitenkin aika pitkä matka. Mutta ihan reippaitahan kaikki on olleet. Minäkin, kun en vieläkään oikein ole sisäistänyt sitä, että viikon päästä pitäisi olla jo toisella puolella maapalloa. Ei tässä oikeastaan osaa edes kovasti hermoilla tai jännittää. Heinäkuun lopulta saakka olen lauleskellut mielessäni NMB:n Suojelusenkeliä.

"Äiti kulta, älä minusta huoli
Mulla on suojelusenkeli,
se suojelee mun henkeäni,
vaikka eksyn laaksoon pimeimpään
Se kulkee aina mun kanssani,
kuulee sun rukouksesi,
ehkä joskus löydän määränpään"
-NMB: Suojelusenkeli-


-Eevis

Ps. Fiinu voit ehkä sitten laittaa laulun tekijän nimen tuonne kommentteihin. Eiköhän se Partalan Miikan käsialaa liene, mutta kun en ollut ihan varma niin laitoin pelkästään NMB:n :)