Keskellä ei mitään asuu miljoonia ihmisiä

Olen nyt ollut viikon verran täällä Rangpurissa ja päässyt sinä aikana kaksi kertaa käymään "kentällä". Muut ajat olen lähinnä istunut yksinäni täällä Guesthousessa omassa huoneessani ja yrittänyt pommittaa ohjaajaani, että tekisimme minulle jonkinlaisen ohjelman ja saisin tekemistä. Viimeksi tapasin ohjajani keskiviikkona ja hänen vastauksensa oli: Tehdään sinulle ohjelma huomenna tai lauantaina! Noh, nyt on perjantai ja täällä on kaikilla vapaapäivä, joten ohjelmani tekeminen jäi nyt huomiseen, eli lauantaille. Toivossa on hyvä elää, joten toivon, että huomisen jälkeen minulla olisi ohjelma olemassa.

Tutustuin toissapäivänä yhteen Kirkon ulkomaanavun työntekijään, joka oli täällä käymässä parin päivän työmatkalla ja tutustui samalla siihen, missä mennään niiden projektien osalta, joita KUA rahoittaa. Kun hän kuuli, että tekemiseni täällä on lähinnä sitä, että istun omassa huoneessani, hän kutsui minut mukaansa tutustumaan RDRS:n Climate change -projektiin. Projekti suunnittelee ja toteuttaa siis muun muassa erilaisia toimenpiteitä, joilla voitaisiin parantaa niiden ihmisten olosuhteita, jotka eniten kärsivät erilaisista luonnonkatastrofeista, joita täällä on lähes vuosittain.

Lähdimme lounaan jälkeen Rangpurista liikkeelle vanhalla jeepillä kohti niitä kyliä, missä toimenpiteitä on tehty. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä kapeammiksi ja huonokuntoisemmiksi muuttuivat ne "tiet", joita pitkin matkasimme. Lopulta tulimme paikkaan, mistä jatkoimme matkaa kävellen. Kävelimme keskellä riisipeltoja pieniä polkuja pitkin ja vierailimme pienissä kylissä noiden peltojen keskellä. Monessa paikkaa Climate change -projektin ansiosta polkuja ja taloja oli nostettu korkeammalle, jotta sitten monsuuniaikaan vesi ei pääsisi tulvimaan kyliin ja ihmiset pystyisivät edelleen kulkemaan paikasta toiseen jäämättä jumiin omiin koteihinsa. Muutamiin taloihin oli myös asennettu aurinkopaneeleja. Yksi aurinkopaneeli riittää kahden talon sähköntarpeeseen. Ja talolla tässä tarkoitan siis suomalaisin silmin katsoen pientä majaa, jossa on hiekkalattia, bambukepeistä kyhätyt seinät ja mahdollisesti hyvällä tuurilla palanen peltiä kattona.

Heti ensimmäisestä kylästä lähtiessämme saimme peräämme saattueen, joka seurasi meitä koko loppupäivän aina siihen saakka, kunnes taas nousimme autoon ja palasimme takaisin Rangpuriin. Perässämme kulki ainakin 50 ihmistä, lapsia ja aikuisia. Sain siis nähdä, miten täysin alkeellisissa olosuhteissa, keskellä monsuuniaikaan tulvivia riisipeltoja, asuu todellisuudessa miljoonia ihmisiä. Moni voi miettiä, mikä pakko niiden ihmisten on asua siellä, mutta vastaus on yksinkertainen, muualla ei ole tilaa, eikä ihmisillä ole rahaa ostaa maata. Bangladeshissa on yli 160 miljoonaa asukasta ja pinta-alaltaan tämä maa on noin kolmasosan Suomesta. Minne tahansa menetkin siis, kaupunkiin tai maaseudulle, kaikkialla on ihmisiä, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia. Kun olimme paluumatkalla kohti autoamme, yksi RDRS:n työntekijöistä kertoi, että me olimme ensimmäiset ulkomaalaiset, jotka koskaan ovat vierailleet noilla alueilla. Tämä tuntuu melko käsittämättömältä ajatellen sitä, että esimerkiksi suuri osa KUA:n rahoista tulee Suomen valtion kehitysyhteistyöhön budjetoidusta rahasta. Mutta nyt me ainakin tiedämme, mitä juuri noilla veroeuroilla oli saatu aikaan!

Matka noihin kyliin oli ehdottomasti silmiä avaava! Tosin kuumuus oli jotain järkyttävää! Täällä on edelleen lämpöasteita päivällä yli 30. Peltojen keskellä kulkiessamme sateenvarjot tulivat tarpeeseen, vaikkei satanutkaan. Yhteen kylään mennessämme jouduimme myös käärimään housunlahkeet ylös, koska vesi oli noussut sen verran korkealle, että vesi oli noussut polulle ja meidän piti kahlata sen kohdan yli, jotta pääsimme eteenpäin. Tällaisella pitkäjalkaisella vesi ulottui suunnilleen polven korkeudelle. Olin myös aina luullut, että palmunlehviä löyhytteleviä palvelijoita on ainoastaan elokuvissa, mutta ei se ihan niin ollutkaan. Jokaisessa kylässä meidät otettiin vastaan kunniavieraina. Meitä varten etsittiin luultavasti koko kylän ainoat tuolit, jotta saimme istua ja pari naista seisoi vieressä ja heilutteli viuhkaa, että sai edes vähän vilvoitusta. Mahdankohan enää tämän syksyn jälkeen sopeutua takaisin Suomeen? :)