Materialismin onni ja autuus!

Olin jo melkein vaipumassa epätoivoon, kunnes yksi käynti kaupungilla pelasti mielenterveyden ja teki tämän matkailijan maailman onnellisimmaksi. Sain oman internet-yhteyden!! JES!! Siinä vaiheessa, kun nettiä ei olekaan käytössä 24/7, tajuaa, miten riippuvaiseksi ihminen voikaan tulla nykytekniikasta. Mutta siis niin, ehdin olla täällä Rangpurissa pari päivää, kunnes meidän majoitusvastaava sai raivattua täydestä kalenteristaan vähän aikaa ja vei minut paikalliseen grameenphonen liikkeeseen. Sain sieltä mukaani oman mokkulan ja bangladeshilaisen puhelinliittymän. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä ompelijalle ja ylihuomiseksi saan oman upean bengalipuvun! Päiväni on nyt pelastettu!

No, mutta ehkä kertoilen jotain muutakin siitä, mitä kaikkea olen lyhyen ajan sisällä nähnyt ja kokenut. Nuo oli vaan ne päällimmäiset asiat, jotka tällä hetkellä on mielessä :)

Ensinnäkin, täällä on kuuma! Lämpötila keikkuu yli kolmessakymmenessä ja koska on monsuuniaika, ilmankosteus on myös korkealla. Tuntuu siis lähinnä siltä kuin olisit saunassa, mistä ei pääse välillä vilvoittelemaan. Tai pääsee silloin kun paikassa, missä on ilmastointi, mutta ei muuten. Onneksi tässä tämänhetkisessä majapaikassa moinen ylellisyys löytyy! Kadulla kulkiessa ihmiset tuijottaa täysin avoimesti ja monet kääntyy vielä katsomaan ohi kuljettuaan. Valkoihoinen ihminen ei täällä ole siis jokapäiväinen juttu, mutta tuo tuijotus nyt on ilmeisesti asia, minkä kanssa on vain opittava elämään varsinkin maaseudulla liikkuessa. Niin ja kun kulkee kadulla on hyvin todennäköistä, että jäät jonkun kulkuvälineen alle. Liikenne on siis aivan katastrofaalista. Joka paikassa on riksoja, mopotakseja, moottoripyöriä, autoja ja jalankulkijoita. En käsitä, miten nämä ihmiset selviää hengissä täällä. Matka Dhakasta Rangpuriin kesti seitsemän tuntia, eikä koko aikana ollut yhtään kokonaista minuuttia, ettei olisi jostain kuulunut tööttäystä. Niin ja matka olisi siis 300km pitkä, eli Suomessa siihen olisi mennyt maksimissaan neljä tuntia, jos ihan sitäkään.

Katukuva on melko miesvaltainen. Miehet on liikenteessä ja naiset kotona. Ehkä siksikin täällä saa tuijotusta osakseen. Myös kaupoissa kaikki myyjät on miehiä. Samoin kaikki työntekijät tässä meidän majoituspaikassa. Se, että tänne pölähtää yhtäkkiä kolme valkoihoista naista ilman yhtään miestä mukanaan, on kyllä tässä bangladeshilaisessa kulttuurissa melko tavatonta. Meidän työskentelyjärjestössä siihen on sentään totuttu varmaankin, kun täällä käy aika usein väkeä Kirkon ulkomaanavusta ja muista skandinaavisista kehitysyhteistyöjärjestöistä.

Mutta nyt taidan lähteä syömään, veikaanpa, että pöydässä olisi vaihteeksi hm.. riisiä! Sitä täällä saa kyllä ihan varmasti syödä tarpeeksensa tämän syksyn aikana!

-Eevis