pyhäpäivän hiljaisuus

Huomasin viime viikolla, että tämä blogikirjoittaminen on mennyt lähinnä ihmisoikeuksista vaahtoamiseksi, mikä ei alunperin ollut ollenkaan perimmäinen tarkoitus. Päätin siis, että seuraavalla kerralla pitää kertoilla jostain vähän kevyemmistä aiheista kuin lapsiavioliitoista ja puutteellisesta terveydenhuollosta. Olemme nyt viettämässä viikonloppua täällä Rangpurissa. Perjantai on täällä maan yleinen vapaapäivä ja huomisaamuna starttaamme taas kohti Kurigramia ja uusia seikkailuja. Paljon sen enempää tekemistä täällä Rangpurissa ei ole, mutta ruoka on aivan taivaallisen ihanaa! Kaikki toiveet täyttyivät eilen illalla, kun saimme pizzaa ja tänään sama linja jatkui tänään, kun lounaaksi oli pastaa ja iltaruualla kaalikääryleitä. Jopa minä, joka inhoan kaaliruokia, tykkäsin niistä kaalikääryleistä. Mahtavaa saada ruokaa, jonka raaka-aineina on käytetty muutakin kuin riisiä ja chiliä! Aslam teki kolme tyttöä tänä viikonloppuna todella onnellisiksi!

Puolivälin virstanpylväs on saavutettu täällä Bangladeshissa. Viisi viikkoa olemista jäljellä ja sen jälkeen lentokoneella starttaaminen kohti Intiaa ja parin viikon lomailua. Viime syksyn vietin Saksassa ja siellä ollessani yritin koko ajan olla ajattelematta sitä, että joskus pitää palata kotiin Suomeen. Täällä ollessani öitä ja päiviä kotiinlähtöön on laskettu alusta asti. Monet ovat kysyneet, tykkäänkö olla täällä Bangladeshissa ja minä vastaan ympäripyöreästi. Tykkään ja en tykkää. En kadu, että lähdin, en missään tapauksessa. Nämä täällä vietetyt viisi viikkoa ovat opettaneet elämästä ja selviytymisestä suunnattomasti. Tämänkaltaiseen maahan saavuttuaan sitä vasta ymmärtää, miten suurin osa maapallon ihmisistä todella elää elämäänsä. Mutta silti, kun joka päivä näkee ympärillään köyhyyttä, kurjuutta, hökkeleitä ja aliravittuja lapsia, miten siitä voisi tykätä? Usein olen miettinyt paikallisia lapsia katsellessani, miten onnellisia he ovatkaan, kun eivät tiedä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla. Sama pätee silti todennäköisesti moniin aikuisiinkin. Melkein puolet bangladeshilaisista on lukutaidottomia ja yleinen piirre ihmisissä on pelko kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan.

Täällä ollessani olen silti oppinut, ettei kaikesta tästä köyhyydestä voida syyttää rikkaiden länsimaiden riistoa. Asioilla on aina kaksi puolta. Monet kehitysyhteistyöjärjestöt tekevät työtä Bangladeshissa, mutta mielestäni halu suureen muutokseen ja kehitykseen pitäisi lähteä maan väestöstä ja päättäjistä. Parinkin paikallisen suusta olen kuullut mielipiteen siitä, että tämän maan poliitikot eivät todella rakasta maataan. He ajavat omia intressejään, eivätkä halua työskennellä maan ja sen väestön parhaaksi. En tiedä sitten, miten totta tuo on, mutta ainakin minun päässäni hälytyskellot alkavat aina soida siinä vaiheessa, kun kohtaan asenteen, joka syyllistää henkilökohtaisesti minua siitä, että länsimaat eivät anna rahaa bangladeshilaisille. Onko vika systeemissä vai asenteissa, ehkä molemmissa.

Mutta niin, alkuperäinen kysymys oli, tykkäänkö olla täällä. Ja vastaus kuuluu edelleen: tykkään ja en tykkää. Kymmenen viikkoa Bangladeshissa on varmasti kokemus, jonka tulen muistamaan loppuelämäni. Käytännön asioissa, liikkumisessa ja asioimisessa on kuitenkin niin paljon asioita, joista en pidä, että tuskinpa tänne ikävä tulee jälkeenpäin. Jos olisin mies, enkä nainen, minua kohdeltaisiin luultavasti toisella tavalla. Ensimmäinen kysymys, jonka kohtaan joka paikassa, on olenko naimisissa. Sen jälkeen kysytään ikää ja sen jälkeen, koska aion mennä naimisiin. Minä vastailen parhaan kykyni mukaan, mutta se, että nainen lähtee ulkomaille ilman miestä, isää tai veljeä on täysin käsittämätöntä täällä. Minua ei myöskään yleensä kätellä missään. Vierailen eri paikoissa ja oppaana olevat RDRS:n työntekijät (miehiä!) kyllä kätellään, mutta hyvin harvoin minua, koska olen nainen. Bangladesh on muslimimaa ja kulttuuri on sen mukainen, mutta joissain asioissa länsimaiseen elämäntyyliin tottuneen on vaikea sopeutua.

sairaalassa

Viime viikolla jo kertoilinkin vähän vierailustani silmäklinikalla, mutta paikallinen julkinen sairaala vei kyllä voiton siitäkin. Ainakin mitä tulee siisteyteen ja sairaalan yleiseen tasoon. Kokemus siitä, etten halua sairastua tässä maassa, vahvistui entisestään. Lalmonirhatin sairaalarakennus itsessään oli iso, komea kivitalo, mutta sisältä aivan järkyttävässä kunnossa, ainakin jos sitä vertaa Suomen sairaaloihin. Paikat oli tosi likaisia ja läheskään kaikkia tarvittavia välineitä ei ollut saatavilla, ei myöskään tarpeeksi ammattitaitoisia lääkäreitä.

Tulimme torstaina iltapäivällä Kurigramiin ja sitä ennen kiersimme vielä tuon Lalmonirhatin sairaalan, tarkoituksena kiittää kaikkia lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat opastaneet meitä viikon aikana. Yksi osasto, jonne menimme, oli kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Peremmälle päästyämme tajusin, että olimme tulleet synnytysosastolle, mutta missään ei näkynyt henkilökuntaa sillä hetkellä. Kiertelimme huoneesta toiseen, kunnes lopulta päädyimme yhteen pieneen potilashuoneeseen ja yhtäkkiä tajusin katselevani käynnissä olevaa synnytystä. Ensireaktiona täytyy myöntää, että tällaista sosiaalialan opiskelijaa hiukan hirvitti. Meitä opastamassa ollut lääkäri kertoi, että lapsi syntyy etuajassa, vasta kahdeksankuukautisena.

Kokemus oli kieltämättä pysäyttävä ja jäin miettimään, miten halpa ihmishenki onkaan maassa, joka on täysin ylikansoitettu. Tämä pieni poikavauva hengitti vielä juuri ja juuri syntyessään, mutta ei itkenyt, eikä muutenkaan osoittanut mitään virkoamisen merkkejä. Paikalla olleet kätilö ja sairaanhoitaja yrittivät vähän taputella lasta, mutta mitään elvytystä ei aloitettu tai muutenkaan tehty mitään toimenpiteitä lapsen hengen pelastamiseksi. Voitte ehkä arvata, että mitään keskoskaappia ei tuolta osastolta löytynyt. Lopulta osastolla leijaileva haju ja kuumuus pakottivat minut lähtemään pois huoneesta ennen muita. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan vierestä, kun vastasyntynyt lapsi kuolee ja ympärilläoleva henkilökunta ei tee mitään. Kaikista pahimmalta tuntui tuon nuoren äidin puolesta. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, miltä hänestä tuntuu. Kuulin myöhemmin, että synnytys oli naisen neljäs ja joka kerta lapsi oli syntynyt etuajassa, eikä selvinnyt elävien kirjoihin.

Viimeisimmän YK:n tutkimuksen mukaan Bangladeshin väkiluku on tällä hetkellä noin 164 miljoonaa. 1000 vastasyntyneestä 41 syntyy kuolleena tai kuolee heti synnytyksen jälkeen ja yli 50% lapsista kuolee alle 5-vuotiaina. Yksi paikallinen työntekijä, jonka kanssa juttelimme asiasta sanoi, että ei kukaan välitä siitä, että lapsi kuolee. Kuolema koskettaa yhtä perhettä, mutta muille, etenkin päättäjille ja viranomaisille se on täysin yhdentekevää. Kyllä tässä maassa riittää väkeä muutenkin tarpeeksi. Who cares?

Myöskään läheskään kaikki aviomiehet eivät välitä vaimoistaan ja lapsistaan niin paljon, että haluaisivat maksaa keisarinleikkauksen tai tasokkaan hoidon yksityisessä sairaalassa. Monet tytöt naitetaan niin nuorina, että heidän elimistönsä ja ruumiinsa ei yksinkertaisesti kykene synnyttämään lasta. Useimmiten syynä on liian ahdas lantio. Lääkäri, jonka kanssa juttelimme tänään, kertoi eräästä potilaastaan, jolle hän oli sanonut suoraan, että tämän elimistö ei kestä enää yhtään raskautta tai keskenmenoa. Mutta tyttö oli tyynesti todennut, että jos hän kuolee niin hänen aviomiehensä voi mennä uudelleen naimisiin.

Niin, mitäpä sitä nyt yhden vaimon perään itkemään...

Sivistyksen ulkopuolella

Jotta voisitte kaikki luoda mielikuvan siitä, missä milloinkin viiletän, kertoilenpa nyt hieman tämänhetkisestä olinpaikastani täällä Lalmonirhatissa. Tämä on melko suuri, punaisista tiilistä rakennettu guest house parin kilometrin päässä Lalmonirhatin keskustasta. Alue on aidattu ja portilla seisovia vahteja lukuunottamatta me suomalaiset olemme ainoita, jotka tällä alueella viettävät yönsä. Huoneessani ei ole ilmastointia, eikä meillä myöskään ole mahdollisuutta saada lämmintä vettä. Koska ulkona on edelleen kuuma, minun on pakko pitää ikkunat sepposen selällään. Jos täällä sisällä on valot päällä, tarkoittaa se siis sitä, että tänne ryntäävät myös kaikki maailman hyttyset, yöperhoset ynnä muut ökkömönkiäiset. Tällä hetkellä istun siis sängyssäni, otsalampun kanssa hyttysverkon sisällä ja päivitän kuulumisiani teidän luettavaksenne. Kävin puoli tuntia sitten jääkylmässä suihkussa, mutta silti hikoilen. Hiljaista tässä maassa ei luultavasti ole koskaan sillä nytkin avonaisista ikkunoista kuuluu heinäsirkkojen siritys.

Tätä tarkoittaa siis olla sivistyksen ulkopuolella. Sähköt täällä tosin toimivat aika hyvin. Yleensä sähkökatkos iskee siinä viiden kuuden maissa illalla, kun ihmiset palaavat töistä kotiin ja se kestää kerrallaan vartista kahteen tuntiin. Siis yleensä.

Viivyn täällä Lalmonirhatissa viikon, joten torstaina tai perjantaina starttaamme kohti Kurigramia. Paikallisen projektikoordinaattorin piti järjestää minulle ohjelmaa täksi viikoksi, mutta koska täällä ei tällä hetkellä ole projektikoordinaattoria, minulla ei myöskään ole ohjelmaa. Kuljen sairaanhoitajaopiskelijoidemme mukana tämän viikon ja tänään pääsin vierailemaan paikallisella silmäklinikalla sekä sokeiden lasten koulussa. Tuon silmäklinikan ja sairaalan nähtyäni toivon todella, etten sairastu kertaakaan täällä oloni aikana, ainakaan niin vakavasti, että joutuisin sairaalahoitoon. Katselin sitten siinä vieressä istuskellen, kun tämä silmäkirurgi otti vastaan potilaitaan ja kuuntelin sujuvasti kaikki silmän osien latinankieliset nimet samalla. Ennen lounasta lääkäri pyysi minut mukaansa ja päädyimme sairaalakierroksen jälkeen leikkaussaliin, jossa sain vierestä katsella tunnin sisällä neljä pienimuotoista silmäleikkausta. Täällä terveydenhoito on kyllä melkoista. Kaikki lääkärit ja hoitajat työskentelevät omissa vaatteissaan ja kaksi silmää operoituaan lääkäri pesi välillä kätensä ja leikkasi sitten vielä toiset kaksi silmää. Instrumentit oli silti kyllä steriloitu ja muuten tuo itse leikkaussali oli ihmeen siisti muuhun sairaalaan verrattuna. Toisaalta ainoa, mitä minun piti tehdä leikkaussaliin tullessani oli jättää omat kengät ovelle ja vaihtaa ne sairaalan läpysköihin. Talon makuuhuoneet oli täytetty vieri viereen sijoitetuilla sängyillä, joissa ei ollut lakanoita tai muitakaan petivaatteita, pelkät patjat.

Mutta olen silti tosi tyytyväinen tähän vierailupäivään, harva sosionomi-opiskelija varmaankaan pääsee harjoittelunsa aikana katsomaan vierestä kaihin poistoa tai muitakaan operaatioita. Huomenna vierailemme paikallisessa kunnallisessa sairaalassa lasten osastolla ja jos hyvä tuuri käy, pääsen näkemään synnytyksen tai ehkä jopa keisarinleikkauksen.

Kauhulla huomista odotellen siis!

Kuulumisia.

Yli viikko on jo ehtinyt vierähtää edellisestä blogipäivityksestä ja koska tarkoitus oli pitää ihmiset ajantasalla siitä, missä mennään, päivitänpä nyt kuulumisiani vähän ajantasalle. Itseasiassa olemisessani täällä ei suuria muutoksia ole tapahtunut. Olin alkuviikolla sairaana ja sen takia kolme päivää neljän seinän sisällä, joten siksikään paljon uutta kerrottavaa ei ole. Olin jo ajautumassa hulluuden partaalle täällä sisällä istuessani, joten toissapäivänä päätin olla kunnossa seuraavana päivänä ja niin olinkin. Eilen olin jo vierailemassa ja tutuksi tulleessa naisten turvakodissa ja huomenna menen sinne tällä erää toistaiseksi viimeistä kertaa. Vaikka kielimuuri on olemassa minun ja asukkaiden välillä, he ovat kuitenkin ottaneet ihanasti minut vastaan joka kerta, kun ovat minut nähneet. Tytöt halusivat jopa ommella minulle uuden kameez-puvun (huom. tiedän jo, mikä tuon bengalipuvun oikea nimi on!), josta tuli aivan ihana! Siihen on tehty käsin kirjailut sekä puseroon, housuihin että huiviin. Olin ihan sanaton nähdessäni puvun!

Tänään uskaltauduin muuten ensimmäistä kertaa kokonaan yksin kaupungille. Päätin olla välittämättä tuijotuksista ja huuteluista ja takaisintulomatkalla mietin jo, onko tämä vilinä sittenkään niin erilaista kuin, jos kulkisi Lontoon tai Berliinin ruuhkassa. Mutta kyllä se vain on. Tästä guest houselta on ehkä noin parin kilometrin matka keskustaan, eikä tämäkään siis ole vielä kovin laitakaupunkia. Rangpur on ihan kohtuu iso kaupunki kuitenkin. Tuon parin kilometrin matkan aikana jouduin silti väistämään paria lehmää, jotka oli ilmeisesti tuotu syömään ojanpientareiden ruohoa, muutamaa kymmentä lehmänläjää, autoja, mopotakseja ja takaisin tullessa meinasin jäädä riksan alle. Kaiken lisäksi ihan ydinkeskustassa kävellessäni ihmettelin yhtäkkiä, miksi täällä on näin paljon väkeä liikkeellä ja kaiuttimista kuuluu meteliä (luultavasti puhetta, mutta minusta se kuulosti meteliltä), jolloin huomasin olevani keskellä jonkinlaista mielenosoitusta. Ei mitään käsitystä silti, mikä oli aiheena. Noh, kävelin muutaman kymmenen metriä nätisti jonossa muiden joukossa, joista kaikki olivat muuten miehiä, kunnes pääsin erkanemaan väestä ja jatkoin matkaa toiselle kadulle. Muistelin samalla yhtä ulkoministeriön tiedotetta, jossa kehotettiin välttämään Bangladeshissa ollessa suuria väkijoukkoja ja mahdollisia mellakoita. Nooh, onneksi tämä Rangpur nyt on kuitenkin vielä aika rauhallinen kaupunki pääkaupunki Dhakaan verrattuna. Ymmärtääkseni nuo mielenosoitukset ovat täällä melkein päivittäisiä.

Viikonlopun vietämme vielä täällä Rangpurissa ja sitten liityn toisten suomalaisten tyttöjen seuraan ja matkaan heidän mukanaan viikoksi sivistyksen rajamaille Lalmonirhatiin ja sieltä viikon kuluttua Kurigramiin. Pääsemme siis käymään täällä sivistyksen parissa seuraavan kerran vasta kahden viikon päästä. Silloin onkin muuten oleilu täällä Bangladeshissa jo puolivälissä!

Bengalintiikeri bongattu!

Bengalintiikeri on nyt nähty, tosin vain kaltereiden takaa eläintarhassa. En ottanut kuvaa kyseisestä otuksesta ollenkaan, koska kaltereiden takia kuvasta ei olisi tullut kovinkaan kummoinen. Luin paikallista sanomalehteä yhtenä iltana ja huomasin, että täällä Bangladeshissa käydään bengalintiikereiden osalta samaa keskustelua kuin Suomessa karhuista ja susista. Eläinsuojelujärjestöt haluavat suojella tiikereitä, koska laji on todella uhanalainen. Joissain kylissä tiikereiden suihin on kuitenkin joutunut jopa ihmisiä, enkä oikeastaan ihmettele, miksi tietyillä alueilla ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen tapettua tiikerin, jos sellainen kylän lähistölle ilmestyy.

Vierailimme siis perjantaina Rangpurin eläintarhassa ja täytyy myöntää, että siellä ollessa tuli sellainen olo, että kyllä monessa muussa eläintarhassa eläimillä on supertasokkaat elinolosuhteet näihin verrattuna. Täällä eläintarha ja sen eläimet eivät ole prioriteettilistalla ilmeisestikään ihan kärkipäässä. Mutta niin, eläintarha se nyt jokatapauksessa oli, löytyi virtahepo, leijonia, bengalintiikereitä, apinota ja korppikotkia. Kaikkia aitauksia ympäröi haju, joka kieli siitä, että niitä ei oltu puhdistettu aikoihin. Karuinta oli ehkä se, että yhdessä lintuhäkissä oli erilaisia petolintuja, joiden alla juoksenteli pieniä söpöjä kaninpoikasia. Haukoilla oli ruoka-aika, vaikka paikallinen oppaamme yrittikin väittää, että kanit eivät ole lintujen ruuaksi. Noh, jos ne eivät olleet ruuaksi niin en tiedä, miksi samaan tilaan oli laitettu haukkoja ja kaneja niin, että haukat tietyistä raoista käsin pääsivät moikkaamaan jänöjusseja. Ehkä silti kaikista eniten tuossa eläintarhavierailussa häiritsi se kuitenkin se, että suurimpia nähtävyyksiä olimme me suomalaiset tytöt. Ihmiset tuijottivat ihan avoimesti ja taisimme olla jopa suositumpia kuin eläimet. Pakko myöntää, että hermot vähän kiristyivät tuijotuksesta meillä jokaisella ja siinä vaiheessa, kun muutamat kaivoivat kamerat esiin kuvatakseen meitä, oli pakko irvistää. Siis ihan pakko! En voinut sille mitään!

No niin mutta sellainen oli siis eläintarhavisiitti. Muuten on kaikki hyvin minulla. Sain eilen harjoitteluohjelman ja tämän ja ensi viikon olen täällä Rangpurissa naisten turvatalossa harjoittelussa aamupäivät. Se on ihana paikka, jossa asuu ihania nuoria naisia ja muutama lapsi! Tosin ne ihmiskohtalot ovat kieltämättä todella koskettavia ja sydäntäsärkeviä. Turvatalossa asuu yhteensä 29 15-29-vuotiasta nuorta naista, jotka kaikki ovat joutuneet kokemaan järkyttäviä asioita menneisyydessään. Kaikki on naitettu alaikäisinä, nuorin vasta 9-vuotiaana. Suurin osa tytöistä on joutunut kestämään miehensä tai miehen perheen harjoittamaan väkivaltaa ja kidutusta, koska myötäjäiset ovat heidän mielestään olleet liian pienet. Toisten kohdalla aviomies on vain yksinkertaisesti hylännyt vaimonsa ja jotkut ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa muiden kuin aviomiehensä taholta. Yksi 16-vuotias äiti asuu talossa tultuaan raskaaksi joukkoraiskauksen seurauksena. Etenkin näin suomalaisin silmin käsittämättömältä tuntuu se, miten paljon nämä nuoret naiset joutuvat kestämään vain siksi, että heidän vanhemmillaan ei ole ollut varaa kunnon myötäjäisiin. Tämä yhteiskunta on muutenkin ihan vinksallaan, mitä tulee naisten oikeuksiin. Mikäli naimaton nainen tulee raskaaksi syystä tai toisesta, ei hänen lastaan voida rekisteröidä mihinkään väestörekisteriin ilman lapsen isää. Ilman todistusta siitä, kuka lapsen isä on, tällä lapsella ei siis ole minkäänlaista roolia yhteiskunnassa. Häntä ei ole edes olemassa virallisesti. Tämä taas tietysti vaikuttaa lapsen myöhempään elämään ja mahdollisuuteen päästä kouluun yms. Onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat taistella näiden äitien ja lasten oikeuksien puolesta!

No niin, tulipa taas avauduttua eläinten huonoista oloista ja ihmisoikeuksista. Taidan tulla täällä vielä joksikin eläintenpuolustajaksi ja ihmisoikeusaktivistiksi. Tai sitten tyydyn siihen, mihin suurin osa muistakin länsimaisistaihmisistä. Vaahtoan asiasta hetken ja totean, että olen voimaton muuttamaan systeemiä. Suomeen palattuani unohdan koko asian. Toivottavasti en kuitenkaan unohda!

Sen verran kaipaan kuitenkin tiettyjä mukavuuksia, että kun tänään kuulin Nordic center -nimisestä paikasta Dhakassa, päätin heti, että sinne on päästävä käymään, kunhan vain tilaisuus tarjoutuu! Nordic center on pohjoismaisille Bangladeshissa asuville henkilöille tarkoitettu "virkistäytymiskeskus", josta löytyy mm. uima-allas, kuntosali, ohjattua liikuntaa, kansainvälinen kaapeli-tv ja ravintola! Kuulostaa taivaalliselta varsinkin, kun olen kohta lähdössä taas illalliselle ja odotan saavani... mitäpäs muutakaan kuin riisiä! Nam...