Hyvää Joulua.

Niin ne vain kuluivat viimeisetkin päivät ja yöt Bangladeshissa. Loma Goalla vilahti ohi ennen kuin ehti edes huomata sen alkaneen ja piti sisällään muun muassa liitovarjoilua, elefanttiratsastusta, rannalla makoilua, nukkumista ja hyvää ruokaa. Täydellinen loma! Nyt olen siis jo onnellisesti Suomessa ja kotimaisemissa. Joulu on jo ihan ovella. Pikkaisen viluttaa kyllä, kun lämpötila laski kertaheitolla sellaiset 55 astetta. Kerrospukeutuminen kunniaan!

Tämä on nyt tällä erää viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Kiitokset niille kaikille, jotka turinointiani ovat jaksaneet lueskella! Melkoinen kokemus oli Bangladesh ja se puoli maapallosta!

Pääkaupungin ihanuuksia!

Viimeisiä päiviä viedään Bangladeshissa. Eilen matkustin Rangpurista Dhakaan ja tänään on kyllä ollut yksi parhaista päivistä tässä maassa! Tapasin muutamia täällä Bangladeshissa työskenteleviä Kylväjän lähettejä ja vietin mukavan iltapäivän heidän seurassaan. Söimme lounasta Nordic Clubilla ja kymmenen viikon kanaa ja riisiä -dieetin jälkeen ceacar-salaattija savulohileipä maistuivat taivaallisilta. Lisäksi oli tosi mielenkiintoista kuulla, muiden suomalaisten kokemuksia tästä maasta. Osa porukasta oli asunut täällä jo yli kaksi vuotta.

Tiesittekö muuten, että suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista on valmistettu Bangladeshissa? Kävimme yhdessä "outlet"-myymälässä, jossa myytiin mm. H&M:lle, Tom Tailorille ja Marks & Spencerille valmistettuja vaatteita. Harmi, että rinkka on nyt jo niin täynnä, ettei sinne paljon mitään lisää voi ostaa. Ostin yhden Tom Tailorin T-paidan hintaan 1,60e. Ei paha.

Mutta huomenna onkin sitten viimeinen päivä Bangla-maassa ja 75 päivää täällä on sitten ohi. Melkoista on ollut kyllä. Aika kultaa usein muistot, eli saapa nähdä, mitä Suomeen päästessä ajattelen Bangladeshista. Tällä hetkellä tunne on se, että kokemus on aivan mahtava, mutta ei tänne nyt mitenkään välttämättä ole pakko palata tulevaisuudessa. Katsotaan nyt sitten, mistä itsensä silti vielä tulevaisuudessa löytää. Ihan ensiksi löhötään kuitenkin Goalla pari viikkoa ja sen jälkeen kiiruusti Suomeen joulunviettoon ja syömään lanttulaatikkoa!

Ensimmäinen adventti

Hyvää adventtia itse kullekin säädylle! Täällä Bangladeshissa adventti on sujunut ainakin minun osaltani rauhallisissa merkeissä. Täksi päiväksi ei ollut mitään ohjelmaa, joten olen laiskotellut täällä guest housessa. Luin aamulla adventin evankeliumin ja lauloin itsekseni Hoosiannan. Nyt olen kuulostellut joululauluja Youtubesta ja voisin ehkä tehdä jopa jotain epätoivoista, että saisin joulutorttuja syödäkseni. Täällä ollessa kaikki simppelitkin Suomi-herkut maistuisi kyllä mainioilta, mutta muutama viikko täytyy vielä odotella.

Eilen olin käymässä Saidpurissa, noin tunnin ajomatkan päässä täältä Rangpurista. Vierailin RDRS:n ylläpitämässä prostituoitujen keskuksessa, joka oli kyllä tosi mielenkiintoinen paikka! Avointen ovien keskus, minne pääasiassa kadulla elävät prostituoidut saavat tulla lepäämään, peseytymään ja laittamaan ruokaa. Lisäksi RDRS:n puolesta paikalla on sairaanhoitaja, joka tekee perustutkimuksia ja antaa tarvittaessa ilmaisia lääkkeitä. Joka päivä on parin tunnin mittainen "peruskoulu", missä opetellaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista ja sen lisäksi viikottain on niin sanottu ryhmäpalaveri, johon naiset kokoontuvat keskustelemaan ongelmista, joita ovat kohdanneet ja yhdessä mietitään, mistä voitaisiin löytää ratkaisuja näihin asioihin. Työntekijät antavat tietoa seksuaaliterveydestä ja HIV:n ehkäisystä. Prostituoitujen naisten lapsille pidetään joka päivä myös esikoulua ja he ovat myös oikeutettuja sairaanhoitajan palveluihin. Harmi, että toiminta on projektiluontoista. Keskuksen toiminta nimittäin loppuu tämän vuoden lopussa. Tuon tyyppisille paikoille olisi kyllä enemmänkin tarvetta täällä.

Mutta hei, viimeinen viikko Bangladeshissa! Perjantaina lähden Dhakaan ja sieltä sitten parin päivän kuluttua Intiaan. Vielä kun vältyttäisiin Finnairin lentoemäntien lakkoilulta, niin loma voisi alkaa...

Hiljaiseloa.

Aiemmissa blogipäivityksissä on ollut aina jotain jännää kerrottavaa, mutta nyt ei tämän viikon päivitykseen taida mitään jännityskertomuksia tulla. Tulimme vajaa viikko sitten Kurigramista takaisin Rangpuriin ja tämä viikko on mennyt pitkälti löhöillessä. Muslimit viettivät yhtä vuoden suurinta uskonnollista juhlaa Eid-ul-Azhaa ja kaikki olivat vapaalla. Me vietimme aikaamme täällä guest housessa lueskellen, tv:tä katsellen ja ihan vähän tuli koulutehtäviäkin tehtyä. Vakaa aikomus on edelleen valmistua maaliskuussa, joten siinä mielessä niitä koulutehtäviä on ihan hyvä väsäilläkin!

Ainoa inhottava asia viime viikon aikana oli keskiviikon Eid-pyhä ja siihen liittyvät traditiot. Muslimien perinteisiin kuuluu, että jokaiseen perheeseen ostetaan rahatilanteesta riippuen lehmä tai vuohi, joka sitten teurastetaan ja syödään. Teurastus liittyy siis jotenkin siihen, että ilmeisesti eläimen henki uhrataan Allahille, tai jotain. En tiedä, miten se kuvio menee, joten älkää ottako puheitani todesta! Noh, se teuratusaika oli tosiaan keskiviikkoaamupäivällä ja kenenpä muunkaan piti sitä sitten ängetä katsomaan kuin minun. Katselin täältä meidän katolta noin puoli tuntia sitä hommaa ja sitten riitti. Aika ällöttävää, mutta ei musta silti vielä kasvissyöjää tullut valitettavasti. Tykkään ihan liikaa kunnon pihvistä, tai ihan vain jauhelihastakin. Onneksi Suomessa teurastamoilla taitaa ainakin lehmien kohdalla olla vähän vähemmän kärsimystä aiheuttavat menetelmät käytössä.

Mutta kaksi viikkoa jäljellä Bangladeshissa! Sen jälkeen starttaa lentokone kohti Intiaa ja Goan hiekkarantoja. Ehkä siellä saan sitten nahkani poltettua, kun täällä ei ole auringolla ollut mitään vaikutusta, vaikken ole edes mitään rasvoja käyttänyt :) .

Seikkailemassa

Selailin tuossa edellisiä tekstejäni ja huomasin yhden, jossa otsikkona oli "Sivistyksen ulkopuolella". Nyt jo melkein hymyilyttää. Täytyy myöntää, että vielä neljä päivää sitten, en tiennyt mitään siitä, mitä on olla todella sivistyksen ulkopuolella. Meille ilmoitettiin lauantaiaamuna yhtäkkiä, että pistäkäähän kampetta kasaan sen verran, että selviätte muutaman päivän reissussa, lähtö puolen tunnin kuluttua. Teimme siis kolmen päivän reissun ja vierailimme todellisessa puskassa. Virallisesti sitä kai kutsutaan char-alueeksi, mutta kun en oikein tiedä, miten char suomennetaan niin kutsun sitä puskaksi. Oikeasti kyse on siis Brahmaputra-joen suistoalueen hiekkasärkistä. Monsuuniaikaan vesi nousee niin korkealle, että suurin osa särkistä ja niillä sijaitsevista taloista peittyy veden alle, mutta tällä hetkellä vesi on matalalla ja hiekkaa muokataan ja siinä viljellään riisiä (yllättäen riisiä!).

Täältä Kurigramista ajelimme aamulla ensin autolla tunnin verran satamaan, josta jatkoimme matkaa paatilla kohti Chilmaria. Brahmaputra on paikoitellen yli 25km leveä joki ja sitä ei ihan hetkessä ylitetäkään. Ensimmäinen paattimatka kesti reilun tunnin ja vastarannalta kävelimme vielä reilun puolituntia ensimmäiseen majapaikkaan. Olen elämäni aikana nukkunut aika hirveissäkin paikoissa ja ankeissa olosuhteissa, mutta tämä vei kyllä voiton kaikista. Olkikatto, peltiseinät ja betonilattia, torakoita ja hiiriä. Voitte uskoa, että montaa tuntia en sen yön aikana nukkunut. Koko saarelta ei yllättäen löytynyt sähköjä ja kännykän signaalikin oli vähän niin ja näin. Noh, sähköttömyyteenhän täällä on jo melkein totuttukin. Valoa saatiin sentään illalla, kun aurinkopaneelilla toimivat lamput oli ladattu päivän aikana täyteen. Minun huoneen lampussa ei tosin ollut katkaisijaa ollenkaan, joten se oli päällä koko yön, mikä oli silti ehkä ihan hyväkin. Sain aina välillä tarkastaa, ettei torakka kiipeile hyttysverkkoa pitkin aikomuksena hyökätä sänkyyni.

Hyvin nukutun yön jälkeen olikin sitten mukava startata uuteen päivään. Kiersimme kävellen ympäri saarta pieniä hiekkapolkuja pitkin ja vierailimme mm. paikallisessa koulussa. Me suomalaiset hikoilimme kuin pienet porsaat, mutta paikalliset ihmiset olivat ihmeissään, kun kysyimme, eikö heillä ole kuuma. Nyt on täällä kuulemma syksy ja talvi tekee tuloaan, joten ilmat ovat viilenneet. Kumma juttu vain, että meistä yksikään ei ole moista huomannut. Iltapäivällä jätimme taaksemme Chilmarin ja kyseisellä saarella asuvat 15 000 ihmistä ja strattasimme paatilla kohti Rowmaria. Tuo parin tunnin paattimatka oli kyllä yksi ikimuistoisimmista. Ajelimme pikkuhiljaa pitkin Brahmaputraa, ympärillä pelkkää vettä, hiekkasärkkiä ja yksittäisiä taloja siellä täällä. Samalla aurinko laski pikkuhiljaa ja lopulta perille päästessämme oli jo täyspimeys ja kirkas tähtitaivas. Sillä hetkellä kävi mielessä, että tällaista tuskin tulen toista kertaa elämässäni kokemaan.

Rowmarin majapaikka oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi nukkumisen kannalta. Ympärillä oli kiviseinät ja hanasta tuli juokseva vesi. Myös vessanpytty löytyi, mutta huuhtelu siinä ei toiminut, joten käyttöaste oli melko vähäinen. Rowmarissa vietetyn yön jälkeen kiertelimme sen alueen paikkoja ja lounaan jälkeen lähdimme paluu matkalle kohti Kurigramia. Edessä oli jälleen paattimatka, joka tällä kertaa kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Illalla perille saapuivat kolme väsynyttä ja haisevaa tyttöä, jotka olivat maailman onnellisimpia saadessaan iltaruuaksi riisin sijasta nuudeleita ja kaiken päälle vielä jälkkäriksi vaniljajäätelöä. Lämpöisen suihkun ja hyvän ruuan jälkeen kyllä nukutti makeasti.

Toivossa on muuten hyvä elää! Haaveilen nyt jo siitä päivästä, kun palaamme takaisin Kotisuomeen. Sauna, pizzaa, maitoa, jäätelöä ja oma sänky ilman ilmastointilaitteen hurinaa. Maailman ihanin elämä!

pyhäpäivän hiljaisuus

Huomasin viime viikolla, että tämä blogikirjoittaminen on mennyt lähinnä ihmisoikeuksista vaahtoamiseksi, mikä ei alunperin ollut ollenkaan perimmäinen tarkoitus. Päätin siis, että seuraavalla kerralla pitää kertoilla jostain vähän kevyemmistä aiheista kuin lapsiavioliitoista ja puutteellisesta terveydenhuollosta. Olemme nyt viettämässä viikonloppua täällä Rangpurissa. Perjantai on täällä maan yleinen vapaapäivä ja huomisaamuna starttaamme taas kohti Kurigramia ja uusia seikkailuja. Paljon sen enempää tekemistä täällä Rangpurissa ei ole, mutta ruoka on aivan taivaallisen ihanaa! Kaikki toiveet täyttyivät eilen illalla, kun saimme pizzaa ja tänään sama linja jatkui tänään, kun lounaaksi oli pastaa ja iltaruualla kaalikääryleitä. Jopa minä, joka inhoan kaaliruokia, tykkäsin niistä kaalikääryleistä. Mahtavaa saada ruokaa, jonka raaka-aineina on käytetty muutakin kuin riisiä ja chiliä! Aslam teki kolme tyttöä tänä viikonloppuna todella onnellisiksi!

Puolivälin virstanpylväs on saavutettu täällä Bangladeshissa. Viisi viikkoa olemista jäljellä ja sen jälkeen lentokoneella starttaaminen kohti Intiaa ja parin viikon lomailua. Viime syksyn vietin Saksassa ja siellä ollessani yritin koko ajan olla ajattelematta sitä, että joskus pitää palata kotiin Suomeen. Täällä ollessani öitä ja päiviä kotiinlähtöön on laskettu alusta asti. Monet ovat kysyneet, tykkäänkö olla täällä Bangladeshissa ja minä vastaan ympäripyöreästi. Tykkään ja en tykkää. En kadu, että lähdin, en missään tapauksessa. Nämä täällä vietetyt viisi viikkoa ovat opettaneet elämästä ja selviytymisestä suunnattomasti. Tämänkaltaiseen maahan saavuttuaan sitä vasta ymmärtää, miten suurin osa maapallon ihmisistä todella elää elämäänsä. Mutta silti, kun joka päivä näkee ympärillään köyhyyttä, kurjuutta, hökkeleitä ja aliravittuja lapsia, miten siitä voisi tykätä? Usein olen miettinyt paikallisia lapsia katsellessani, miten onnellisia he ovatkaan, kun eivät tiedä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla. Sama pätee silti todennäköisesti moniin aikuisiinkin. Melkein puolet bangladeshilaisista on lukutaidottomia ja yleinen piirre ihmisissä on pelko kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan.

Täällä ollessani olen silti oppinut, ettei kaikesta tästä köyhyydestä voida syyttää rikkaiden länsimaiden riistoa. Asioilla on aina kaksi puolta. Monet kehitysyhteistyöjärjestöt tekevät työtä Bangladeshissa, mutta mielestäni halu suureen muutokseen ja kehitykseen pitäisi lähteä maan väestöstä ja päättäjistä. Parinkin paikallisen suusta olen kuullut mielipiteen siitä, että tämän maan poliitikot eivät todella rakasta maataan. He ajavat omia intressejään, eivätkä halua työskennellä maan ja sen väestön parhaaksi. En tiedä sitten, miten totta tuo on, mutta ainakin minun päässäni hälytyskellot alkavat aina soida siinä vaiheessa, kun kohtaan asenteen, joka syyllistää henkilökohtaisesti minua siitä, että länsimaat eivät anna rahaa bangladeshilaisille. Onko vika systeemissä vai asenteissa, ehkä molemmissa.

Mutta niin, alkuperäinen kysymys oli, tykkäänkö olla täällä. Ja vastaus kuuluu edelleen: tykkään ja en tykkää. Kymmenen viikkoa Bangladeshissa on varmasti kokemus, jonka tulen muistamaan loppuelämäni. Käytännön asioissa, liikkumisessa ja asioimisessa on kuitenkin niin paljon asioita, joista en pidä, että tuskinpa tänne ikävä tulee jälkeenpäin. Jos olisin mies, enkä nainen, minua kohdeltaisiin luultavasti toisella tavalla. Ensimmäinen kysymys, jonka kohtaan joka paikassa, on olenko naimisissa. Sen jälkeen kysytään ikää ja sen jälkeen, koska aion mennä naimisiin. Minä vastailen parhaan kykyni mukaan, mutta se, että nainen lähtee ulkomaille ilman miestä, isää tai veljeä on täysin käsittämätöntä täällä. Minua ei myöskään yleensä kätellä missään. Vierailen eri paikoissa ja oppaana olevat RDRS:n työntekijät (miehiä!) kyllä kätellään, mutta hyvin harvoin minua, koska olen nainen. Bangladesh on muslimimaa ja kulttuuri on sen mukainen, mutta joissain asioissa länsimaiseen elämäntyyliin tottuneen on vaikea sopeutua.

sairaalassa

Viime viikolla jo kertoilinkin vähän vierailustani silmäklinikalla, mutta paikallinen julkinen sairaala vei kyllä voiton siitäkin. Ainakin mitä tulee siisteyteen ja sairaalan yleiseen tasoon. Kokemus siitä, etten halua sairastua tässä maassa, vahvistui entisestään. Lalmonirhatin sairaalarakennus itsessään oli iso, komea kivitalo, mutta sisältä aivan järkyttävässä kunnossa, ainakin jos sitä vertaa Suomen sairaaloihin. Paikat oli tosi likaisia ja läheskään kaikkia tarvittavia välineitä ei ollut saatavilla, ei myöskään tarpeeksi ammattitaitoisia lääkäreitä.

Tulimme torstaina iltapäivällä Kurigramiin ja sitä ennen kiersimme vielä tuon Lalmonirhatin sairaalan, tarkoituksena kiittää kaikkia lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat opastaneet meitä viikon aikana. Yksi osasto, jonne menimme, oli kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Peremmälle päästyämme tajusin, että olimme tulleet synnytysosastolle, mutta missään ei näkynyt henkilökuntaa sillä hetkellä. Kiertelimme huoneesta toiseen, kunnes lopulta päädyimme yhteen pieneen potilashuoneeseen ja yhtäkkiä tajusin katselevani käynnissä olevaa synnytystä. Ensireaktiona täytyy myöntää, että tällaista sosiaalialan opiskelijaa hiukan hirvitti. Meitä opastamassa ollut lääkäri kertoi, että lapsi syntyy etuajassa, vasta kahdeksankuukautisena.

Kokemus oli kieltämättä pysäyttävä ja jäin miettimään, miten halpa ihmishenki onkaan maassa, joka on täysin ylikansoitettu. Tämä pieni poikavauva hengitti vielä juuri ja juuri syntyessään, mutta ei itkenyt, eikä muutenkaan osoittanut mitään virkoamisen merkkejä. Paikalla olleet kätilö ja sairaanhoitaja yrittivät vähän taputella lasta, mutta mitään elvytystä ei aloitettu tai muutenkaan tehty mitään toimenpiteitä lapsen hengen pelastamiseksi. Voitte ehkä arvata, että mitään keskoskaappia ei tuolta osastolta löytynyt. Lopulta osastolla leijaileva haju ja kuumuus pakottivat minut lähtemään pois huoneesta ennen muita. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan vierestä, kun vastasyntynyt lapsi kuolee ja ympärilläoleva henkilökunta ei tee mitään. Kaikista pahimmalta tuntui tuon nuoren äidin puolesta. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, miltä hänestä tuntuu. Kuulin myöhemmin, että synnytys oli naisen neljäs ja joka kerta lapsi oli syntynyt etuajassa, eikä selvinnyt elävien kirjoihin.

Viimeisimmän YK:n tutkimuksen mukaan Bangladeshin väkiluku on tällä hetkellä noin 164 miljoonaa. 1000 vastasyntyneestä 41 syntyy kuolleena tai kuolee heti synnytyksen jälkeen ja yli 50% lapsista kuolee alle 5-vuotiaina. Yksi paikallinen työntekijä, jonka kanssa juttelimme asiasta sanoi, että ei kukaan välitä siitä, että lapsi kuolee. Kuolema koskettaa yhtä perhettä, mutta muille, etenkin päättäjille ja viranomaisille se on täysin yhdentekevää. Kyllä tässä maassa riittää väkeä muutenkin tarpeeksi. Who cares?

Myöskään läheskään kaikki aviomiehet eivät välitä vaimoistaan ja lapsistaan niin paljon, että haluaisivat maksaa keisarinleikkauksen tai tasokkaan hoidon yksityisessä sairaalassa. Monet tytöt naitetaan niin nuorina, että heidän elimistönsä ja ruumiinsa ei yksinkertaisesti kykene synnyttämään lasta. Useimmiten syynä on liian ahdas lantio. Lääkäri, jonka kanssa juttelimme tänään, kertoi eräästä potilaastaan, jolle hän oli sanonut suoraan, että tämän elimistö ei kestä enää yhtään raskautta tai keskenmenoa. Mutta tyttö oli tyynesti todennut, että jos hän kuolee niin hänen aviomiehensä voi mennä uudelleen naimisiin.

Niin, mitäpä sitä nyt yhden vaimon perään itkemään...

Sivistyksen ulkopuolella

Jotta voisitte kaikki luoda mielikuvan siitä, missä milloinkin viiletän, kertoilenpa nyt hieman tämänhetkisestä olinpaikastani täällä Lalmonirhatissa. Tämä on melko suuri, punaisista tiilistä rakennettu guest house parin kilometrin päässä Lalmonirhatin keskustasta. Alue on aidattu ja portilla seisovia vahteja lukuunottamatta me suomalaiset olemme ainoita, jotka tällä alueella viettävät yönsä. Huoneessani ei ole ilmastointia, eikä meillä myöskään ole mahdollisuutta saada lämmintä vettä. Koska ulkona on edelleen kuuma, minun on pakko pitää ikkunat sepposen selällään. Jos täällä sisällä on valot päällä, tarkoittaa se siis sitä, että tänne ryntäävät myös kaikki maailman hyttyset, yöperhoset ynnä muut ökkömönkiäiset. Tällä hetkellä istun siis sängyssäni, otsalampun kanssa hyttysverkon sisällä ja päivitän kuulumisiani teidän luettavaksenne. Kävin puoli tuntia sitten jääkylmässä suihkussa, mutta silti hikoilen. Hiljaista tässä maassa ei luultavasti ole koskaan sillä nytkin avonaisista ikkunoista kuuluu heinäsirkkojen siritys.

Tätä tarkoittaa siis olla sivistyksen ulkopuolella. Sähköt täällä tosin toimivat aika hyvin. Yleensä sähkökatkos iskee siinä viiden kuuden maissa illalla, kun ihmiset palaavat töistä kotiin ja se kestää kerrallaan vartista kahteen tuntiin. Siis yleensä.

Viivyn täällä Lalmonirhatissa viikon, joten torstaina tai perjantaina starttaamme kohti Kurigramia. Paikallisen projektikoordinaattorin piti järjestää minulle ohjelmaa täksi viikoksi, mutta koska täällä ei tällä hetkellä ole projektikoordinaattoria, minulla ei myöskään ole ohjelmaa. Kuljen sairaanhoitajaopiskelijoidemme mukana tämän viikon ja tänään pääsin vierailemaan paikallisella silmäklinikalla sekä sokeiden lasten koulussa. Tuon silmäklinikan ja sairaalan nähtyäni toivon todella, etten sairastu kertaakaan täällä oloni aikana, ainakaan niin vakavasti, että joutuisin sairaalahoitoon. Katselin sitten siinä vieressä istuskellen, kun tämä silmäkirurgi otti vastaan potilaitaan ja kuuntelin sujuvasti kaikki silmän osien latinankieliset nimet samalla. Ennen lounasta lääkäri pyysi minut mukaansa ja päädyimme sairaalakierroksen jälkeen leikkaussaliin, jossa sain vierestä katsella tunnin sisällä neljä pienimuotoista silmäleikkausta. Täällä terveydenhoito on kyllä melkoista. Kaikki lääkärit ja hoitajat työskentelevät omissa vaatteissaan ja kaksi silmää operoituaan lääkäri pesi välillä kätensä ja leikkasi sitten vielä toiset kaksi silmää. Instrumentit oli silti kyllä steriloitu ja muuten tuo itse leikkaussali oli ihmeen siisti muuhun sairaalaan verrattuna. Toisaalta ainoa, mitä minun piti tehdä leikkaussaliin tullessani oli jättää omat kengät ovelle ja vaihtaa ne sairaalan läpysköihin. Talon makuuhuoneet oli täytetty vieri viereen sijoitetuilla sängyillä, joissa ei ollut lakanoita tai muitakaan petivaatteita, pelkät patjat.

Mutta olen silti tosi tyytyväinen tähän vierailupäivään, harva sosionomi-opiskelija varmaankaan pääsee harjoittelunsa aikana katsomaan vierestä kaihin poistoa tai muitakaan operaatioita. Huomenna vierailemme paikallisessa kunnallisessa sairaalassa lasten osastolla ja jos hyvä tuuri käy, pääsen näkemään synnytyksen tai ehkä jopa keisarinleikkauksen.

Kauhulla huomista odotellen siis!

Kuulumisia.

Yli viikko on jo ehtinyt vierähtää edellisestä blogipäivityksestä ja koska tarkoitus oli pitää ihmiset ajantasalla siitä, missä mennään, päivitänpä nyt kuulumisiani vähän ajantasalle. Itseasiassa olemisessani täällä ei suuria muutoksia ole tapahtunut. Olin alkuviikolla sairaana ja sen takia kolme päivää neljän seinän sisällä, joten siksikään paljon uutta kerrottavaa ei ole. Olin jo ajautumassa hulluuden partaalle täällä sisällä istuessani, joten toissapäivänä päätin olla kunnossa seuraavana päivänä ja niin olinkin. Eilen olin jo vierailemassa ja tutuksi tulleessa naisten turvakodissa ja huomenna menen sinne tällä erää toistaiseksi viimeistä kertaa. Vaikka kielimuuri on olemassa minun ja asukkaiden välillä, he ovat kuitenkin ottaneet ihanasti minut vastaan joka kerta, kun ovat minut nähneet. Tytöt halusivat jopa ommella minulle uuden kameez-puvun (huom. tiedän jo, mikä tuon bengalipuvun oikea nimi on!), josta tuli aivan ihana! Siihen on tehty käsin kirjailut sekä puseroon, housuihin että huiviin. Olin ihan sanaton nähdessäni puvun!

Tänään uskaltauduin muuten ensimmäistä kertaa kokonaan yksin kaupungille. Päätin olla välittämättä tuijotuksista ja huuteluista ja takaisintulomatkalla mietin jo, onko tämä vilinä sittenkään niin erilaista kuin, jos kulkisi Lontoon tai Berliinin ruuhkassa. Mutta kyllä se vain on. Tästä guest houselta on ehkä noin parin kilometrin matka keskustaan, eikä tämäkään siis ole vielä kovin laitakaupunkia. Rangpur on ihan kohtuu iso kaupunki kuitenkin. Tuon parin kilometrin matkan aikana jouduin silti väistämään paria lehmää, jotka oli ilmeisesti tuotu syömään ojanpientareiden ruohoa, muutamaa kymmentä lehmänläjää, autoja, mopotakseja ja takaisin tullessa meinasin jäädä riksan alle. Kaiken lisäksi ihan ydinkeskustassa kävellessäni ihmettelin yhtäkkiä, miksi täällä on näin paljon väkeä liikkeellä ja kaiuttimista kuuluu meteliä (luultavasti puhetta, mutta minusta se kuulosti meteliltä), jolloin huomasin olevani keskellä jonkinlaista mielenosoitusta. Ei mitään käsitystä silti, mikä oli aiheena. Noh, kävelin muutaman kymmenen metriä nätisti jonossa muiden joukossa, joista kaikki olivat muuten miehiä, kunnes pääsin erkanemaan väestä ja jatkoin matkaa toiselle kadulle. Muistelin samalla yhtä ulkoministeriön tiedotetta, jossa kehotettiin välttämään Bangladeshissa ollessa suuria väkijoukkoja ja mahdollisia mellakoita. Nooh, onneksi tämä Rangpur nyt on kuitenkin vielä aika rauhallinen kaupunki pääkaupunki Dhakaan verrattuna. Ymmärtääkseni nuo mielenosoitukset ovat täällä melkein päivittäisiä.

Viikonlopun vietämme vielä täällä Rangpurissa ja sitten liityn toisten suomalaisten tyttöjen seuraan ja matkaan heidän mukanaan viikoksi sivistyksen rajamaille Lalmonirhatiin ja sieltä viikon kuluttua Kurigramiin. Pääsemme siis käymään täällä sivistyksen parissa seuraavan kerran vasta kahden viikon päästä. Silloin onkin muuten oleilu täällä Bangladeshissa jo puolivälissä!

Bengalintiikeri bongattu!

Bengalintiikeri on nyt nähty, tosin vain kaltereiden takaa eläintarhassa. En ottanut kuvaa kyseisestä otuksesta ollenkaan, koska kaltereiden takia kuvasta ei olisi tullut kovinkaan kummoinen. Luin paikallista sanomalehteä yhtenä iltana ja huomasin, että täällä Bangladeshissa käydään bengalintiikereiden osalta samaa keskustelua kuin Suomessa karhuista ja susista. Eläinsuojelujärjestöt haluavat suojella tiikereitä, koska laji on todella uhanalainen. Joissain kylissä tiikereiden suihin on kuitenkin joutunut jopa ihmisiä, enkä oikeastaan ihmettele, miksi tietyillä alueilla ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen tapettua tiikerin, jos sellainen kylän lähistölle ilmestyy.

Vierailimme siis perjantaina Rangpurin eläintarhassa ja täytyy myöntää, että siellä ollessa tuli sellainen olo, että kyllä monessa muussa eläintarhassa eläimillä on supertasokkaat elinolosuhteet näihin verrattuna. Täällä eläintarha ja sen eläimet eivät ole prioriteettilistalla ilmeisestikään ihan kärkipäässä. Mutta niin, eläintarha se nyt jokatapauksessa oli, löytyi virtahepo, leijonia, bengalintiikereitä, apinota ja korppikotkia. Kaikkia aitauksia ympäröi haju, joka kieli siitä, että niitä ei oltu puhdistettu aikoihin. Karuinta oli ehkä se, että yhdessä lintuhäkissä oli erilaisia petolintuja, joiden alla juoksenteli pieniä söpöjä kaninpoikasia. Haukoilla oli ruoka-aika, vaikka paikallinen oppaamme yrittikin väittää, että kanit eivät ole lintujen ruuaksi. Noh, jos ne eivät olleet ruuaksi niin en tiedä, miksi samaan tilaan oli laitettu haukkoja ja kaneja niin, että haukat tietyistä raoista käsin pääsivät moikkaamaan jänöjusseja. Ehkä silti kaikista eniten tuossa eläintarhavierailussa häiritsi se kuitenkin se, että suurimpia nähtävyyksiä olimme me suomalaiset tytöt. Ihmiset tuijottivat ihan avoimesti ja taisimme olla jopa suositumpia kuin eläimet. Pakko myöntää, että hermot vähän kiristyivät tuijotuksesta meillä jokaisella ja siinä vaiheessa, kun muutamat kaivoivat kamerat esiin kuvatakseen meitä, oli pakko irvistää. Siis ihan pakko! En voinut sille mitään!

No niin mutta sellainen oli siis eläintarhavisiitti. Muuten on kaikki hyvin minulla. Sain eilen harjoitteluohjelman ja tämän ja ensi viikon olen täällä Rangpurissa naisten turvatalossa harjoittelussa aamupäivät. Se on ihana paikka, jossa asuu ihania nuoria naisia ja muutama lapsi! Tosin ne ihmiskohtalot ovat kieltämättä todella koskettavia ja sydäntäsärkeviä. Turvatalossa asuu yhteensä 29 15-29-vuotiasta nuorta naista, jotka kaikki ovat joutuneet kokemaan järkyttäviä asioita menneisyydessään. Kaikki on naitettu alaikäisinä, nuorin vasta 9-vuotiaana. Suurin osa tytöistä on joutunut kestämään miehensä tai miehen perheen harjoittamaan väkivaltaa ja kidutusta, koska myötäjäiset ovat heidän mielestään olleet liian pienet. Toisten kohdalla aviomies on vain yksinkertaisesti hylännyt vaimonsa ja jotkut ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa muiden kuin aviomiehensä taholta. Yksi 16-vuotias äiti asuu talossa tultuaan raskaaksi joukkoraiskauksen seurauksena. Etenkin näin suomalaisin silmin käsittämättömältä tuntuu se, miten paljon nämä nuoret naiset joutuvat kestämään vain siksi, että heidän vanhemmillaan ei ole ollut varaa kunnon myötäjäisiin. Tämä yhteiskunta on muutenkin ihan vinksallaan, mitä tulee naisten oikeuksiin. Mikäli naimaton nainen tulee raskaaksi syystä tai toisesta, ei hänen lastaan voida rekisteröidä mihinkään väestörekisteriin ilman lapsen isää. Ilman todistusta siitä, kuka lapsen isä on, tällä lapsella ei siis ole minkäänlaista roolia yhteiskunnassa. Häntä ei ole edes olemassa virallisesti. Tämä taas tietysti vaikuttaa lapsen myöhempään elämään ja mahdollisuuteen päästä kouluun yms. Onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat taistella näiden äitien ja lasten oikeuksien puolesta!

No niin, tulipa taas avauduttua eläinten huonoista oloista ja ihmisoikeuksista. Taidan tulla täällä vielä joksikin eläintenpuolustajaksi ja ihmisoikeusaktivistiksi. Tai sitten tyydyn siihen, mihin suurin osa muistakin länsimaisistaihmisistä. Vaahtoan asiasta hetken ja totean, että olen voimaton muuttamaan systeemiä. Suomeen palattuani unohdan koko asian. Toivottavasti en kuitenkaan unohda!

Sen verran kaipaan kuitenkin tiettyjä mukavuuksia, että kun tänään kuulin Nordic center -nimisestä paikasta Dhakassa, päätin heti, että sinne on päästävä käymään, kunhan vain tilaisuus tarjoutuu! Nordic center on pohjoismaisille Bangladeshissa asuville henkilöille tarkoitettu "virkistäytymiskeskus", josta löytyy mm. uima-allas, kuntosali, ohjattua liikuntaa, kansainvälinen kaapeli-tv ja ravintola! Kuulostaa taivaalliselta varsinkin, kun olen kohta lähdössä taas illalliselle ja odotan saavani... mitäpäs muutakaan kuin riisiä! Nam...

Keskellä ei mitään asuu miljoonia ihmisiä

Olen nyt ollut viikon verran täällä Rangpurissa ja päässyt sinä aikana kaksi kertaa käymään "kentällä". Muut ajat olen lähinnä istunut yksinäni täällä Guesthousessa omassa huoneessani ja yrittänyt pommittaa ohjaajaani, että tekisimme minulle jonkinlaisen ohjelman ja saisin tekemistä. Viimeksi tapasin ohjajani keskiviikkona ja hänen vastauksensa oli: Tehdään sinulle ohjelma huomenna tai lauantaina! Noh, nyt on perjantai ja täällä on kaikilla vapaapäivä, joten ohjelmani tekeminen jäi nyt huomiseen, eli lauantaille. Toivossa on hyvä elää, joten toivon, että huomisen jälkeen minulla olisi ohjelma olemassa.

Tutustuin toissapäivänä yhteen Kirkon ulkomaanavun työntekijään, joka oli täällä käymässä parin päivän työmatkalla ja tutustui samalla siihen, missä mennään niiden projektien osalta, joita KUA rahoittaa. Kun hän kuuli, että tekemiseni täällä on lähinnä sitä, että istun omassa huoneessani, hän kutsui minut mukaansa tutustumaan RDRS:n Climate change -projektiin. Projekti suunnittelee ja toteuttaa siis muun muassa erilaisia toimenpiteitä, joilla voitaisiin parantaa niiden ihmisten olosuhteita, jotka eniten kärsivät erilaisista luonnonkatastrofeista, joita täällä on lähes vuosittain.

Lähdimme lounaan jälkeen Rangpurista liikkeelle vanhalla jeepillä kohti niitä kyliä, missä toimenpiteitä on tehty. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä kapeammiksi ja huonokuntoisemmiksi muuttuivat ne "tiet", joita pitkin matkasimme. Lopulta tulimme paikkaan, mistä jatkoimme matkaa kävellen. Kävelimme keskellä riisipeltoja pieniä polkuja pitkin ja vierailimme pienissä kylissä noiden peltojen keskellä. Monessa paikkaa Climate change -projektin ansiosta polkuja ja taloja oli nostettu korkeammalle, jotta sitten monsuuniaikaan vesi ei pääsisi tulvimaan kyliin ja ihmiset pystyisivät edelleen kulkemaan paikasta toiseen jäämättä jumiin omiin koteihinsa. Muutamiin taloihin oli myös asennettu aurinkopaneeleja. Yksi aurinkopaneeli riittää kahden talon sähköntarpeeseen. Ja talolla tässä tarkoitan siis suomalaisin silmin katsoen pientä majaa, jossa on hiekkalattia, bambukepeistä kyhätyt seinät ja mahdollisesti hyvällä tuurilla palanen peltiä kattona.

Heti ensimmäisestä kylästä lähtiessämme saimme peräämme saattueen, joka seurasi meitä koko loppupäivän aina siihen saakka, kunnes taas nousimme autoon ja palasimme takaisin Rangpuriin. Perässämme kulki ainakin 50 ihmistä, lapsia ja aikuisia. Sain siis nähdä, miten täysin alkeellisissa olosuhteissa, keskellä monsuuniaikaan tulvivia riisipeltoja, asuu todellisuudessa miljoonia ihmisiä. Moni voi miettiä, mikä pakko niiden ihmisten on asua siellä, mutta vastaus on yksinkertainen, muualla ei ole tilaa, eikä ihmisillä ole rahaa ostaa maata. Bangladeshissa on yli 160 miljoonaa asukasta ja pinta-alaltaan tämä maa on noin kolmasosan Suomesta. Minne tahansa menetkin siis, kaupunkiin tai maaseudulle, kaikkialla on ihmisiä, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia. Kun olimme paluumatkalla kohti autoamme, yksi RDRS:n työntekijöistä kertoi, että me olimme ensimmäiset ulkomaalaiset, jotka koskaan ovat vierailleet noilla alueilla. Tämä tuntuu melko käsittämättömältä ajatellen sitä, että esimerkiksi suuri osa KUA:n rahoista tulee Suomen valtion kehitysyhteistyöhön budjetoidusta rahasta. Mutta nyt me ainakin tiedämme, mitä juuri noilla veroeuroilla oli saatu aikaan!

Matka noihin kyliin oli ehdottomasti silmiä avaava! Tosin kuumuus oli jotain järkyttävää! Täällä on edelleen lämpöasteita päivällä yli 30. Peltojen keskellä kulkiessamme sateenvarjot tulivat tarpeeseen, vaikkei satanutkaan. Yhteen kylään mennessämme jouduimme myös käärimään housunlahkeet ylös, koska vesi oli noussut sen verran korkealle, että vesi oli noussut polulle ja meidän piti kahlata sen kohdan yli, jotta pääsimme eteenpäin. Tällaisella pitkäjalkaisella vesi ulottui suunnilleen polven korkeudelle. Olin myös aina luullut, että palmunlehviä löyhytteleviä palvelijoita on ainoastaan elokuvissa, mutta ei se ihan niin ollutkaan. Jokaisessa kylässä meidät otettiin vastaan kunniavieraina. Meitä varten etsittiin luultavasti koko kylän ainoat tuolit, jotta saimme istua ja pari naista seisoi vieressä ja heilutteli viuhkaa, että sai edes vähän vilvoitusta. Mahdankohan enää tämän syksyn jälkeen sopeutua takaisin Suomeen? :)

Materialismin onni ja autuus!

Olin jo melkein vaipumassa epätoivoon, kunnes yksi käynti kaupungilla pelasti mielenterveyden ja teki tämän matkailijan maailman onnellisimmaksi. Sain oman internet-yhteyden!! JES!! Siinä vaiheessa, kun nettiä ei olekaan käytössä 24/7, tajuaa, miten riippuvaiseksi ihminen voikaan tulla nykytekniikasta. Mutta siis niin, ehdin olla täällä Rangpurissa pari päivää, kunnes meidän majoitusvastaava sai raivattua täydestä kalenteristaan vähän aikaa ja vei minut paikalliseen grameenphonen liikkeeseen. Sain sieltä mukaani oman mokkulan ja bangladeshilaisen puhelinliittymän. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä ompelijalle ja ylihuomiseksi saan oman upean bengalipuvun! Päiväni on nyt pelastettu!

No, mutta ehkä kertoilen jotain muutakin siitä, mitä kaikkea olen lyhyen ajan sisällä nähnyt ja kokenut. Nuo oli vaan ne päällimmäiset asiat, jotka tällä hetkellä on mielessä :)

Ensinnäkin, täällä on kuuma! Lämpötila keikkuu yli kolmessakymmenessä ja koska on monsuuniaika, ilmankosteus on myös korkealla. Tuntuu siis lähinnä siltä kuin olisit saunassa, mistä ei pääse välillä vilvoittelemaan. Tai pääsee silloin kun paikassa, missä on ilmastointi, mutta ei muuten. Onneksi tässä tämänhetkisessä majapaikassa moinen ylellisyys löytyy! Kadulla kulkiessa ihmiset tuijottaa täysin avoimesti ja monet kääntyy vielä katsomaan ohi kuljettuaan. Valkoihoinen ihminen ei täällä ole siis jokapäiväinen juttu, mutta tuo tuijotus nyt on ilmeisesti asia, minkä kanssa on vain opittava elämään varsinkin maaseudulla liikkuessa. Niin ja kun kulkee kadulla on hyvin todennäköistä, että jäät jonkun kulkuvälineen alle. Liikenne on siis aivan katastrofaalista. Joka paikassa on riksoja, mopotakseja, moottoripyöriä, autoja ja jalankulkijoita. En käsitä, miten nämä ihmiset selviää hengissä täällä. Matka Dhakasta Rangpuriin kesti seitsemän tuntia, eikä koko aikana ollut yhtään kokonaista minuuttia, ettei olisi jostain kuulunut tööttäystä. Niin ja matka olisi siis 300km pitkä, eli Suomessa siihen olisi mennyt maksimissaan neljä tuntia, jos ihan sitäkään.

Katukuva on melko miesvaltainen. Miehet on liikenteessä ja naiset kotona. Ehkä siksikin täällä saa tuijotusta osakseen. Myös kaupoissa kaikki myyjät on miehiä. Samoin kaikki työntekijät tässä meidän majoituspaikassa. Se, että tänne pölähtää yhtäkkiä kolme valkoihoista naista ilman yhtään miestä mukanaan, on kyllä tässä bangladeshilaisessa kulttuurissa melko tavatonta. Meidän työskentelyjärjestössä siihen on sentään totuttu varmaankin, kun täällä käy aika usein väkeä Kirkon ulkomaanavusta ja muista skandinaavisista kehitysyhteistyöjärjestöistä.

Mutta nyt taidan lähteä syömään, veikaanpa, että pöydässä olisi vaihteeksi hm.. riisiä! Sitä täällä saa kyllä ihan varmasti syödä tarpeeksensa tämän syksyn aikana!

-Eevis

melua ja uusia tuoksuja

Tänään päästiin nyt sitten perille tänne Dhakaan. Matka oli kieltämättä pitkä ja väsyttävä, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Matkalaukut ei hukkuneet, eikä pahemmin jumitettu passin tarkastuksissa tai muissakaan hässäköissä. Helpottunut olo, mutta silti epätodellista. Tuntuu käsittämättömältä olla yhtäkkiä parin lennon jälkeen toisella puolella maapalloa. Ja täällä on kuuma! Onneksi meidän huoneissa on ilmalämpöpumppu, joka puhaltaa ihanasti kylmää ilmaa!

Huominen vielä ollaan tämän tiedon mukaan täällä pääkaupungin vilskeessä ja perjantaina matkustetaan Rangpuriin. Rangpur on se pääpaikka, jossa tullaan todennäköisesti viettämään suurin osa täällä oltavasta ajasta. Laskin aamulla aikani kuluksi, että yhteensä vietän Bangladeshissa 75 yötä ja sitten lomalle Intiaan pariksi viikoksi ennen Suomeen paluuta. Sain jo Delhin lentokentällä aamulla vähän esimakua siitäkin, millaista on matkustaa yksin tyhmännäköisenä suomalaisena turistina. Noh, harmittomia tapauksia sinänsä, mutta ehkä sitten, kun lomailemaan lähdetään, olen jo viisaampi kaiken suhteen.

Ja ihan kohta nukkumaan! Hyvää yötä Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä!

-Eevis

Lähtölaskenta on käynnissä

No niin, koulua on käyty ahkerasti, muutto on hoidettu, rokotukset, maitohappobakteerit, malaria-kuuri, matkavakuutus, valuutanvaihto, valuuttakurssit, aikaero ja sitä ja tätä ja tuota on nyt tehtynä ja selvitettynä. Vielä olisi silti tehtävääkin jäljellä. Edelleen yritän urakoida koulutehtäviä kasaan ja stressaan nyt jo pakkausta, mutta yritän venyttää sitä stressiä vielä viikonlopun yli.

Olen tämän viikon aikana jutellut parinkin ihmisen kanssa Bangladeshiin lähdöstä ja molemmilta henkilöiltä on tullut kysymys siitä, pelottaako äitiä ja isää päästää lapsi sinne kauas maailmalle. No ihan varmasti niitäkin pelottaa ja luultavasti montaa muutakin läheistä. Kauas on kuitenkin aika pitkä matka. Mutta ihan reippaitahan kaikki on olleet. Minäkin, kun en vieläkään oikein ole sisäistänyt sitä, että viikon päästä pitäisi olla jo toisella puolella maapalloa. Ei tässä oikeastaan osaa edes kovasti hermoilla tai jännittää. Heinäkuun lopulta saakka olen lauleskellut mielessäni NMB:n Suojelusenkeliä.

"Äiti kulta, älä minusta huoli
Mulla on suojelusenkeli,
se suojelee mun henkeäni,
vaikka eksyn laaksoon pimeimpään
Se kulkee aina mun kanssani,
kuulee sun rukouksesi,
ehkä joskus löydän määränpään"
-NMB: Suojelusenkeli-


-Eevis

Ps. Fiinu voit ehkä sitten laittaa laulun tekijän nimen tuonne kommentteihin. Eiköhän se Partalan Miikan käsialaa liene, mutta kun en ollut ihan varma niin laitoin pelkästään NMB:n :)

Reipas koululainen

No niin. Nyt se kesäloma on sitten virallisesti ohi ja seuraavat neljä viikkoa ja vähän ylikin olisi tarkoitus olla tosi reipas koululainen. Reipas siksikin, että tämä alkava uusi lukukausi saisi ehdottomasti olla myös viimeinen. Tavoitteena on, että joulun jälkeen opinnoista on jäljellä tasan opinnäytetyö ja sen kirjoittaminen. Aineisto on jotakuinkin nyt koossa. Jonkun pitäisi vain jaksaa kirjoittaa koko homma. Sitten voisin valmistua ja mennä ilmoittautumaan työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi. Mikä ihana tulevaisuus.

Mutta on silti ollut ihana palata oikeasti kunnon opiskeluiden pariin melkein vuoden tauon jälkeen. Vielä ihanampaa on ollut nähdä kaikkia ihanuusystäviä pitkän kesän jälkeen. Vasta tänne päästyäni tajusin, miten ikävä onkaan ollut kaikkia. Nyt jo on haikea olo, kun tiedän, etten välttämättä ikinä muuta enää tänne takaisin. Haluaisin vain koota kaikki rakkaat ystävät ja perheen lähelleni. Ei se naamakirja sitten kuitenkaan aja samaa asiaa. Mutta nyt täytyy siis nauttia tästä niin kauan kuin se on mahdollista.

Matkavalmistelut etenee... Laitoin tänään viisumihakemuksen menemään ja toivon saavani ensi viikolla passini takaisin varustettuna Bangladeshin viisumilla. Seuraavaksi pitäisi hoitaa loppu paperisota ja hakea apteekista malariakuuri. Onhan tässä nyt kaikenlaista muutakin vielä, mutta pääasia on yrittää olla reipas ja tehdä mahdollisimman pitkälti kaikki koulutehtävät valmiiksi jo ennen lähtöä. En tiedä, millaisen nettiyhteyden saisin Bangladeshissa käyttööni ja milloin, joten sitä tässä vähän jännitetään. Edelleen on kuitenkin kaiken suhteen niin rauhallinen olo, etten voi uskoa olevani lähdössä melkeinpä tasan viiden viikon kuluttua. Hulluutta!

-Eevis

Kesälomalla

Nyt on tämän kesän työrupeama saatu päätökseen ja vaikka kaikenlaista pientä tehtävää olisikin (mm. yks opinnäytetyö!), niin päätin pitää pari viikkoa rehellistä kesälomaa. Ensimmäinen lomaviikko on jo melkein ohitettu tekemättä lähinnä yhtään mitään, ja toinen viikko pienimuotoisen lomareissun merkeissä on vielä odottamassa. Sain eilen viimeisen piikin kaikista ennen lähtöä saatavista rokotteista. Enää malariakuuri pitää hakea apteekista ja aloittaa sitten pari viikkoa ennen lähtöä. Niin se lähtö... reilu kuukausi siihen on aikaa, mutta vieläkään ei jännitä. Ei ole sellaista oloa, että parin kuukauden päästä sitä ollaan toisella puolella maapalloa ihmettelemässä elämää. Hassua. Ehkä se olo tulee sitten juuri ennen lähtöä hyökyaallon omaisesti. Yritän kovasti miettiä, mikä kaikkia asioita pitäisi hoitaa vielä ennen lähtöä, mutta kaikkea tekemistä siirrän sujuvasti kuitenkin kesäloman jälkeiseen aikaan. Viisumia pitää luultavasti seuraavaksi ruveta pähkäilemään ja alkaa täytellä kaikenlaisia lomakkeita. Niin ja passikuvassakin pitää varmaan käydä! Huoh... ei tällaisia asioita voi miettiä näin kesälomalla. Varsinkaan tähän aikaan päivästä. Ehkä yritän jossain välissä nyt ainakin ne passikuvat hoitaa ja etsiä viisumihakemukset valmiiksi, vaikken sitten sen enempää vielä tekisikään.

Nautitaan toverit nyt vielä viimeisistä kesänhenkäyksistä ihan täysillä, eikös vaan!
-Eevis

Lähtöhässäköitä odotellen

Enpä olisi uskonut, että todella joskus luon oman blogin - ja vielä julkaisen sen kaiken kansan luettavaksi. Mutta näin on käynyt. Tarkoituksena on pitää kaikki rakkaat lähellä ja kaukana edes jotenkuten kärryillä siitä, mihin kaikkeen joudun ensi syksyn aikana. Lähden syyskuun loppupuolella Bangladeshiin työharjoitteluun ja matka kestää melko tarkalleen tasan kolme kuukautta. Vielä toistaiseksi olen välttänyt kaiken paniikin, mutta ehkä senkin aika vielä koittaa.

Toistaiseksi matkavalmisteluja on tehty paperisodan ja rokotusten osalta. Kaikenlaisia piikkejä on tökitty maaliskuusta saakka ja muutama on vielä saamatta. Niin ja kaikki lennot on nyt varattu! Myös joulukuussa ennen Suomeen paluuta vietettävää lomaa varten tarvittavat liput. Koville se otti, mutta nyt ne on kaikki olemassa. Ehkäpä sitten lähdön lähestyessä se hässäkkäkin sieltä nostaa päätään ja siitä kertoilen enemmän sitten, kun se aikaa koittaa.

-Eevis